Sikahyvä bändileffa!

Image

Elokuvien kakkososat ovat usein vanhan lämmittelyä. On todella vaikeaa toisintaa menestysidean toimiva rakenne ja onnistuneen juonenkuljetuksen aiheuttama draamallinen jännite. Onkin ihmeellistä, että Tokasikajuttu onnistuu yli kaikkien odotusten. Kaiken lisäksi Pertti Kurikan Nimipäivä -yhtyeen nelikko on Euroviisuvoittonsa myötä kaikille tuttu. Eikö tarina ole jo kuultu ja pureksittu?

Ei. Elokuva syventää tarinaa ja näyttää mitä kulisseissa tapahtui. Syitä onnistumiseen on toki monia. Ensinnäkin uskomaton tarina kehitysvammaisten punkbändistä, joka valitaan edustamaan maatamme 100 miljoonan katsojan eteen Euroviisuissa, tuntuu edelleenkin kuin sadulta.
Kellarista valtavaan kansansuosioon nouseva bändi on klassinen tuhkimotarina. Silti se tuntuu niin uskomattomalta, ettei sellaista olisi voitu fiktioksi oikein edes tehdä. Tarina on hieno ja aito kertomus musiikin uskomattomasta voimasta.
Lyhty ry:n musiikkiterapiakerhossa vuonna 2009 perustettu PKN ei syntynyt kaupallinen agenda mielessä, vaan kehitysvammaisten miesten höyryjen purkamiskanavana. Siinä mielessä bändin ydin on valettu arvokkaimmasta raaka-aineesta: intohimosta musiikkiin. Tästä kuuluu kunnia myös Lyhty ry:n kulttuuripajan ohjaaja Kalle Pajamaalle, joka treenautti ja tuotti yhtyeen ensimmäisen äänitteen. PKN:n tuottajana ja managerina toiminut Pajamaa onkin elokuvan tärkein sivuhenkilö.

Tapahtumat ovat kuitenkin vain näyttämö ihmisille. Kiinnostavat persoonat tekevät tarinasta kiehtovan. Jotain maagista on siinäkin, että bändissä on juuri neljä jäsentä. Kuten Queen, The Beatles, Kiss, Sielun veljet… neljä on täydellinen luku. Kolmessa ei vielä ole tarpeeksi sävyjä ja viidessä on jo liikaa, yksi sieltä aina unohtuu tai jossain vaiheessa vaihdetaan. Neliapilan kaikki lehdet ovat omia persoonia, jotka täydentävät toisiaan ja PKN:ssä neljä persoonaa muodostavat vangitsevan joukon.

Kohtaukset rakentuvat jäsenten väliseen sanailuun, kuten siihen että yhtyeen herkkäsielu ja säveltäjä Pertti Kurikka vihaa basisti Sami Hellettä. Tai siihen, että Samilla menee hermot laulaja Kari Aallon oikkuiluun. Toni Välitalo on rumpujensa takana yhtyeen hiljaisin jäsen, mutta häneltäkin löytyy temperamenttia. Sellainen on esimerkiksi Euroviisu-finaalista tipahtamisen aiheuttama valtava pettymys, kun itkevä Toni näyttää hurraaville ihmisille keskisormea ja purkaa pettymystään sylkien. Elokuva onkin melkoista tunteiden vuoristorataa, jatkuvaa sinkoilua äärilaidasta toiseen. Se tekee intensiteetistä herkeämättömän.

Tämän kaiken voisi tietenkin osaamattomammat elokuvantekijät sössiä. Ohjaajat Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi ovat kuitenkin – jälleen – onnistuneet työssään erinomaisesti. Kohtaukset loppuvat juuri oikealla hetkellä ja rytmitys pitää otteessaan. Elokuvassa ei ole löysää, eikä se missään vaiheessa sorru melodramaattisuuteen, mistä tulee suurimmat pisteet.
Kaikessa näkyy kunnioitus päähenkilöitä kohtaan. Asioita ei maalata tai pyritä selittämään. Dokumentti seuraa päähenkilöitään iholla ja jatkuvasti tapahtumien polttopisteessä.

Passin kuvaus on loistavaa, huomaamatonta ja aina tilanteen tasalla olevaa. Tekijät ovat selvästikin saavuttaneet päähenkilöiden täyden luottamuksen.
Harvoin dokumenteissa silti näkee niin avoimesti omina itsenään kameran edessä olevia ihmisiä kuin PKN:n tyypit ovat – se luo elokuvaan vahvan rehellisyyden tunteen.

Image

Passi on myös hereillä kun pikkutakkiinsa sonnustautunut Aalto steppailee Wienissä punaisella matolla. On yksi elokuvan huippuhetkiä kun Aalto tervehtii maailmanmiehen välittömyydellä Conchita Wurstia, vuoden 2014 Euroviisu-voittajaa. Lyhyt kohtaaminen on symbolisuudessaan timanttia, kahden poljetun vähemmistön kohtaaminen satojen kameroiden todistaessa tapahtumaa. Tällaista voi tapahtua vain saduissa tai Euroviisuissa.

Jokaisella nelikon jäsenistä on myös oma kohtauksensa ja henkilökohtainen polkunsa. Helle jatkaa eka osasta tuttua työtään politiikan parissa. Pyörähdetään seuraamassa Keskustapuolueen vaalitaistelua ja Juha Sipiläkin vilahtaa ruudussa. On herkullista kuulla, kuinka Helle visioi tulevasta politiikan urastaan – kunhan bändiltä liikenee aikaa.
Kurikka taas käy eläinkaupassa kokeilemassa, miltä tuntuu pitää oikeaa käärmettä käsissään. Pakkomielteiselle Pertille käärmeen lipominen ja sihinä luovat aivan oman koodiston, joka kulkee läpi elokuvan sivujuonteena.
Aivan uusi juttu on Pertin sivupersoonien esiintyminen. Maskeeratulta heavy-laulaja King Diamondilta vaikutteita ottaneella pimeyden prinssillä, Kalevi Helvetillä, on aivan eri meininki kuin punkkari Pertillä.

Kiinnostavin ja elokuvan draaman kannalta tärkein rinnakkaistarina liittyy kuitenkin rumpali Välitaloon ja hänen kolmiodraamaansa. Sen kaksi muuta osapuolta ovat tyttöystävä Jutta ja roudari Niila. Enempää paljastamatta ja elokuvaa spoilaamatta jätän tarkemmat käänteet kertomatta. Sivujuoni antaa kuitenkin bänditarinalle hyvää lisäpotkua. Ja hei, onko olemassa bändiyhteisöä, jossa ei jonkinlaista ihmissuhdesotkua käytäisi?

Yksi seikka, joka varmasti saa aikaan hengenhaukkomista joissakin katsojissa, on kehitysvammaisten seksuaalisuuden tuominen näkyväksi. Joissain maissa se on yhä iso tabu, eikä siitä kauaa aikaa ole Suomessakaan kun kehitysvammaisia oltiin steriloimassa. Jälleen elokuvantekijät ovat onnistuneet välittämään seksuaalisuuteen liittyvät tunteet ja tapahtumat verevästi ja kauniisti, sortumatta sosiaalipornoon tai mauttomuuksiin.
Toinen intimiteetin toiselle puolen menevä asia on kakkahuumori, joka jaksaa tässäkin naurattaa. Onneksi siihen käytetty aika on kuitenkin pidetty kurissa.

Herkullista materiaalia on yllin kyllin muutenkin Euroopan-rundeineen ja sisäisine ristiriitoineen. Yksi tärkeä teema onkin 60-vuotta lähestyvän Pertin päätös vetäytyä eläkkeelle. Yhtyeen hyllylle pistäminen on tietenkin iso pettymys muille jäsenille ja aiheuttaa kuumia tunteita erityisesti Samissa.

Tämä sinetöi myös sen, ettei kolmososaa tulla näkemään. Vai tullaanko sittenkin? Voihan yhtye aina tehdä comebackin! Minä ainakin olisin siitä kovin kiinnostunut.

 

 

 


Tokasikajuttu (Moukafilmi 2017)
• ohjaus ja käsikirjoitus. Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi.
• kuvaus: J-P Passi
• tuottaja: Sami Jahnukainen
• pääosissa: Pertti Kurikka, Kari Aalto, Sami Helle ja Toni Välitalo

Tsekkaa myös bändin tarinasta kirjoitetun We Are Coming To Let’s Go -kirjan arvio tältä sivustolta.