Juha Kujanpää: Niin kauas kuin siivet kantaa

Hiljattain uutiskynnyksen ylitti tieto siitä, että Anssi Tikanmäen Maisemakuvia saavutti kultalevyrajan 38 vuoden jälkeen. Olisi hienoa, jos ihmiset noteeraisivat, että tämän kaltainen instrumentaalimusiikki voi ja elää Suomessa edelleen väkevästi Juha Kujanpään kaltaisten säveltäjien toimesta.

Pianisti Kujanpää hallitsee suvereenisti sävelillä maalailun. Instrumentaalimusiikki vie vahvasti visuaalisiin tunnelmiin. Niin kauas kuin siivet kantaa on levytrilogian kolmas osa ja looginen jatkumo edeltäjilleen Kivenpyörittäjä (2013) ja Kultasiipi (2015). Kujanpään musiikki voisi hyvin olla elokuvan score-musiikkia ja onkin ihme, ettei kukaan ole sitä siinä tarkoituksessa keksinyt vielä käyttää.

Melodisesti rikkaassa musiikissa on sävyjä kansanmusiikista ja progesta. Ruotsalainen avainviulu soi siinä missä busuki tai mandoliinikin.
Solisteista näkyvimpänä häärää kielisoitinten virtuoosi Timo Kämäräinen, edellisten levyjen tapaan Kujanpään luottomies. Kuulaasti soiva kitara värittää upeasti levyn tunnelmaa, varastamatta kuitenkaan huomiota itselleen.
Läpisävelletty kokonaisuus etenee muutenkin kuin elokuva, loogisesti maisemasta toiseen, rönsyilemättä improvisoinnin johdattelemana. Jousisektio on isossa roolissa vuorotellen pianon kanssa harmonisen maton luomisesta.

Kappaleet ovat raikkaalla tavalla erisävyisiä. Marssirytmillä etenevä Matkalaulu, ruotsalainen gånglåt, vie avainviuluineen tunnelman vahvasti naapurimaahan. Kreikkalaiseen perinteeseen nojaava Kumina taas tuo mieleen Piirpaukeen ja sen Itä-Eurooppa-kokeilut. Solisteista täytyy mainita kappaleen demonisesta viulusoolosta vastaava Esko Järvelä. Loistavaa!

Yksi riemastuttavimmista sävellyksistä on Hirvitalon valssi, joka voisi olla kohtaus Peter Greenawayn elokuvasta. Haitarin ja basson luodessa poljentoa, soivat viulut rauhoittavina mattoina. Väliin kommentoivat puhaltimet ja jostain ilmestyvät mahdoliinin tremolot. Sen jälkeen brianmay-kitarat ovat jo luonteva osa sirkusmaisemaa. Lähes seitsenminuuttisen teos loppuu hurmaavasti hallitusti klarinettien dissonanssiääniin.

Kujanpään visuaalisuutta ruokkiva musiikki kestää kuuntelua. Toivottavasti se ei kuitenkaan jää pienen piirin salaisuudeksi, vaan löytäisi väylänsä ihmisten korviin. Tästä olisi niin moneksi, niin meditaatioon kuin elokuvaan.

Juha Kujanpää: Niin kauas kuin siivet kantaa
(Eclipse Music, 2017)

27.12.2017
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy