Teksti: Jarmo Hynninen, Kuva: Sami Mannerheimo

Mull’ on toi Mojo-homma nääs...

Maastamme on viime vuosina ponnahtanut esiin monia päteviä soitinrakentajia, joiden kitarat ovat saaneet huomiota jopa ulkomaita myöden. Juha Ruokangas lukeutuu tähän joukkoon ja olikin ilo saada kokeiluun hänen kitaroitaan kaksin kappalein: umpipuinen Mojo Blues ja osittain ontto Mojo Grande, joiden esikuvana näyttää olleen Fenderin vanha kunnon Telecaster.

Aloitetaan Mojo Blues -mallista, jonka lämpökäsitellystä vaahterasta valmistettu kaula on kiinnitetty tyylin mukaisesti jämerillä ruuveilla kahdesta palasta veistettyyn ja yhtälailla lämpökäsiteltyyn leppärunkoon. Kaulan istutus on tiukka eikä väliin saa ängettyä paperinpalaakaan. Tämä seikka on aina hyvä testata ruuviliitoksin toteutetuissa kitaroissa, joissa runkoon työstetyn taskun seinämät tukevat kaulaa niin kielten vedon kuin soittajan enemmän tai vähemmän tahattoman kaulasta vipuamisen suhteen. Mitä täsmällisempi sovitus on sen jämäkämmin kaula ja runko säilyttävät alkuperäisen asemointinsa.
Kaulan profiili on kapeahko D, joka istuu meikäläisen kouraan varsin mukavasti. Muunlaisiin kaulan muotoihin mieltyneet voivat tilata Ruokankaalta omien mittojensa mukaisia profiileita ilman lisämaksua.

Ruusupuinen otelauta kaareutuu amerikkalaisittain ilmaistuna 12 tuuman säteellä ja siihen upotetut 21 nauhaa ovat kooltaan medium-jumbo-osastoa. Gotohin valmistamat virittimet ovat Kluson-tyylisiä ja satula ehtaa suomalaista hirvenluuta.
Mojon talla on Wilkinson WT-3, jossa vintage-telestä tutut kolme jykevää tallapalaa ovat saaneet pienen, mutta erittäin arvostettavan lisäominaisuuden. Kutakin tallapalaa voidaan kääntää sopivasti vinoon kielen kulkusuuntaan nähden ja lukita sitten sijoilleen, jolloin jokaiselle kielelle voidaan säätää intonaatio tarkemmin kuin aivan perinteisimmissä tallamalleissa. Kielten pujotus paikoilleen tapahtuu takakautta rungon läpi esikuvan mukaisesti.

Mikrofonivarustus on Ruokankaan yhteiskumppanillaan valmistuttamaa mallistoa ja yhdistelmään kuuluvat tallan tuntumaan sijoitettu perinteinen yksikelainen Mojoblues sekä kaulan tyveen asennettu Singlesonic, joka on perinteistä yksikelaista isompi ja voimakkaampi, muistuttaen P90-koko lailla tyyliistä mikkiä.
Elektroniikkapuoli on perinteinen: siis volume- ja tonepotikat, sekä kolmiasentoinen mikrofoni kytkin.

Kauttaaltaan on työnjälki Mojo Bluesissa erittäin huolellista ja viimeistely esimerkillistä. Nauhan päät on hiottu kauniisti, sunburst-maalaus tehty erittäin siististi ja kitara henkii antaumuksella tehtyä käsityötä. Täydet pisteet.

Soitettavuus

Kuten kaulan profiilin kohdalla totesin, Mojo Blues istuu käteeni hyvin. Telecaster on kitaramallina osoittautunut meikäläiselle erittäin passeliksi eikä Mojo Blues tee poikkeusta. Testikitara oli säädetty siten, että kielet ovat aika matalalla. Siitä huolimatta en löytänyt yhtään kuollutta kohtaa kaulalta ja kitaran akustinen sustain oli erinomainen, soinnin ollessa tasapainoinen kaikista asemista. Mojo Blues soi myös hyvin puhtaasti eri asemissa.

Kielten matalasta trimmistä ja otelaudan suoruudesta johtuen koin venyttämisen hiukan vaikeaksi ja sormet saattavat lipsahtaa helposti näin matalalle trimmattujen kielien yli niitä venyttäessä. Tämä asia on toisaalta totuttelukysymys, toisaalta helposti muutettavissa säätämällä kielet korkeammalle.

Oheinen teksti on ote Jarmo Hynnisen kirjoittamasta artikkelista, joka on kokonaisuudessaan luettavissa Riffi-lehden painetussa versiossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut myymälät kautta maan. Lehteä voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan tilaustoiminnon avulla.

Paluu lehteen

Paluu artikkeleihin