Popa Chubby: The Fight Is On
(Provogue Records)

Popa Chubby on kitaristi New Yorkin Bronxista, joka jo parinkymmenen vuoden ajan on kiertänyt klubeja ja baareja kotimaassaan ja Euroopassa – todellakin tuhannen kapakan kautta. Välillä tulee levyjäkin, joskus ihan silkkaa bluesia, edellisellä levyllä rouva Chubbyn kanssa kantrivaikutteista ja nyt vuorostaan rock ’n’ rollia ja boogieta.
Juuri baariympäristöön tällainen konstailematon ja koristelematon meininki on parhaimmillaan ja se toimisi varmasti suomalaisen yleisön edessäkin.  Kerran Popa Chubby onkin täällä vieraillut, Puistobluesissa muutama vuosi sitten.
Levyn pari ensimmäistä kappaletta, albumin nimibiisi ja sitä seuraava We Got Some Rocking To Do määrittelevät sekä nimellään että menollaan tulevan meiningin. Rockia ei keksitä tässä uudestaan, vaan painetaan menemään karskilla otteella.  Chubby kuristaa kitarastaan riipivät riffit ja hänen sorainen lauluäänensäkin on karaistunut vuosien varrella.  Tosin kovin originaali biisintekijä mies ei ole ja jymykoukut jäävät puuttumaan.
Myöhemmin soiva biisi Holes muistuttaa nimeltään ja tyyliltään Foghatin jytäbiisiä Home In My Hand ja kun tunnelmaan on päästy, Chubby täräyttää perään albumin kohokohdan, railakkaan Steelhorse Serenaden.
Ja lopuksi bonuksena on keikalta taltioitu Ace Of Spades.  Se on ihan kiva, mutta tämän biisin coveroijat on jo ennalta tuomittu häviämään Motörheadille.

Marty Friedman: Tokyo Jukebox
(Mascot Records)

Marty Friedman tunnetaan kitaristina, jolla on omintakeinen soittotyyli ja välillä yllättävät sävelvalinnat.  Viime aikoina miehestä ei ole kovin usein kuultu, mikä ei suinkaan merkitse soiton vähenemistä: nykyisessä kotimaassaan Japanissa Friedman on huippusuosittu esiintyjä TV:ssa ja keikoilla ja kysytty vierailija toisten levytyksiin. Hänet tunnetaan etenkin ohjelmasta Hebimeta-san, josta meille kantautuu näytteitä Youtuben kautta.
Niinpä hän on valinnut uusimman soololevynsä teemaksi coverit joukosta japanilaisia pop- ja rockbiisejä.  Nämä ovat kaikki kappaleita, jotka Japanissa tunnetaan erittäin hyvin. Monesti artisti tuntee, että jossain vaiheessa hänen on levytettävä hänelle rakkaita ja tuttuja kappaleita ja nyt on ollut se aika Friedmanille.
Niille, jotka odottavat lisää Cacophonyn tai Megadethin kaltaista runttausta: sitä ei ole juurikaan luvassa. Mutta pelko pois – Friedman lataa silti roiman annoksen kitaraa ja useasti varsin rankalla soundilla. Itse asiassa hän on rumpalia lukuun ottamatta melkein ainoa muusikko levyllä, joten urakkaa on ollut.  Ja kitaroita on ladattu päällekkäin orkesteriksi asti, sillä useisiin biiseihin on koostettu melodian päälle monikerroksinen harmonia ja toisiaan täydentävät osuudet.
Tässäpä levyn viehätys onkin, sillä Friedman on perusteellisen tarkka tekemisissään ja kerrosten summa on kuin hyvin yhteen hitsautuneen bändin soittoa, vaikka yksi mies on ne pala kerrallaan tehnyt.  Soundipuolikin on harkittu ja laulavia sooloiluja kuullaan paljon tasapainotettuna  näteillä puhtailla soinneilla.
J-pop ei ole pelkkää kevytviihdettä tai enkahempeilyä, vaan alkuperäisissä biiseissäkin saattaa olla mystisiä polyrytmejä ja modulaatioita.  Tämähän sopii Friedmanille mainiosti ja koska J-popissa kitarat eivät ole kovinkaan pääosassa, hän on voinut kääntää tilanteen täysin päinvastaiseksi.  Niinpä Sayuri Ishikawan jättihitti Amagigoe on Friedmanin otteessa vetävä vauhtipala ja Ikimono Gakarin pianovetoinen elokuvateema Kaeritakunatta Yo muuntuu alkumelodian jälkeen tuplafiiliksellä rokkaavaksi monikerroskitaroinniksi.
Friedman kehottaa levyn saatesanoissa tutkimaan alkuperäisetkin japanilaisesitykset kappaleista. Se kannattaa, sillä valtavan tuotantomäärän sisällä maassa tehdään paljon kiinnostavaa ja kovin harvoin meille asti kantautuvaa poppia.

Pekka Pohjolan musiikki avaa UMOn uuden levysarjan

Kansallinen kulttuuriaarteemme, maineikas big band UMO (Uuden Musiikin Orkesteri) julkaisee suomalaiseen musiikkiin keskittyvän levysarjan, jonka ensimmäinen osa sisältää Bassokenraaliksi ja Suomen kansallisbasistiksikin kutsutun Pekka Pohjolan (1952–2008) sävellyksiä. Beauty and the Beast – UMO Plays the Music of Pekka Pohjola, Live & Studio 1977–2004 on koostettu ennen julkaisemattomasta materiaalista, ja laadukkaat äänitteet tekevät kunniaa Pohjolalle niin säveltäjänä kuin soittajanakin. Fanien iloksi tunnistettavaan tyyliinsä taituroiva Pohjola on itse mukana useimmissa kappaleissa ja loistaa solistina UMOn jäsenten sekä Pohjolan pienyhtyeistä tuttujen pelimiesten kuten kitaristi Seppo Tynin ohella. Erityisen hyvin iso orkesteri soi Us-tilausteoksessa, jossa basson varressa kuullaan Pekka Sarmantoa ja Ville Huolmania. Kansivihkojen kattavat tekstit ja näyttävä visuaalinen ilme ovat eduksi myös levyn kansainvälistä levitystä ajatellen. Lupaava alku sarjalle, joka jatkuu elokuussa Raoul Björkenheimin teoksilla.

Arvio: Jussi Huolman

Vaikuttiko juttu kiinnostavalta? Lue lisää artikkeleita samoista aiheista paperille painetusta Riffistä. Myynnissä kautta maan hyvin varustetuissa musiikkiliikkeissä, R-kioskeissa & Lehtipisteen myymälöissä.

Paluu lehteen

Paluu artikkeleihin