Duke Robillard: Passport to the Blues
(Stony Plain Records)

Duke Robillard kertoo haastattelussa pitkän listan hänen tyyliinsä vaikuttaneita kitaristeja, eikä ole ihme, että nuo vaikutteet kuuluvat miehen soitossa.  Bluesin maailmassa perinteen jatkaminen kuitenkin on täysin normaali juttu, eikä vaadita totaalisen originaaleja linjanvetoja.

Tämä ei tarkoita sitä, ettei Robillardilla olisi omaa tyyliä lainkaan; pikemminkin hänelle on kokemuksen myötä kertynyt konstit löytää sopivat sävelet sooloihinsa, simppeli tai vaativampi sointurakenne, siisti tai rouheampi kitarasoundi – ihan sen mukaan, mitä kappaleeseen tarvitaan.

Passport on mieheltä noin 30. sooloalbumi, joten materiaaliakin tuntuu riittävän.  Tällä kertaa yhtä lukuun ottamatta vieläpä itse tehtyjä kappaleita, toki jatkoa perinteelle nekin.  Sanoituksissa Robillard tosin on nyt useimmiten hylännyt bluesille kaikkein ominaisimman 2+1 riimittelyn ja pohdiskelee jopa ikääntymiseen liittyviä harmeja – tulihan miehellä hiljattain 62 vuotta täyteen – verotuksen kouriin joutumista tai leppoisaa illanviettoa. Toisaalta nykyaikaa edustaa lemmenviestin kärttäminen tekstarina kappaleessa Text Me.

Bändinsä (Doug James, puhaltimet; Bruce Bears, koskettimet; Brad Hallen, basso; Mark Teixeira, rummut) kanssa Robillard käy läpi kirjon bluesia, rock’n’rollia ja swingiä. Laulettuja kappaleita, kunnes viimeisellä, ilmeisesti sen kummemmin suunnitellulla jamitteluraidalla irrotellaan instrumentaalina.  Siinä meno onkin sen verran letkeää, että levyn loppuessa instrumentaaliosuuksia olisi toivonut lisääkin, mutta taisipa kiintiö tyhjentyä aiemmalle albumille Stomp The Blues Tonight.
Nimenomaan Robillardin ja muidenkin bändiläisten soittopuoli on tämän uuden kiekon ydinantia. Laulajana mies nimittäin kuulostaa samalta koko ajan, mutta kitaran kanssa Robillardin vaivaton muuntautumiskyky ja svengaava sävelten pyörittely ehtii tulla monta kertaa esiin kappaleiden tyylilajin vaihtuessa.

Arvio: Timo Koskinen

Chris Duarte Group: Infinite Energy
( Provogue Records)

Juomavedestäkö se johtuu, että Teksasista on sinkoutunut maailmalle muhkea määrä bluesin suuntaan taipuvia kitaristeja?  Monet näistä vieläpä Austinin seuduilta työkalunaan Fender Stratocaster.  Toki Austinissa keikkapaikkoja on kaupungin kokoon nähden eniten Yhdysvalloissa, joten aina jossakin soi blues.

Saman kaupungin antiin kuuluu Chris Duartekin, joka on ajan mittaan vakiinnuttanut paikkansa piireissä tunnettuna bluesin luottomiehenä, joskaan ei ihan kirkkaimpien tähtien joukkoon kuuluvana.  Levyjä on tullut viime aikoina vuosittain, kaikkiaan Infinite Energy laskettaneen miehen kymmenenneksi albumiksi.

Perusbluesilla tämäkin kiekko alkaa ja Duarte pääsee revittelemään ’63 Stratoaan efektein lievästi höystäen. Rytmisesti pulppuava tyyli muistuttaa muutamasta tutusta soittajasta, vaan eipä mainita nimiä tässä.  Vaikka vaihtelun vuoksi muitakin tyylilajeja tulee esiin albumin varrella, on mies väkevimmillään perinteisessä bluesjaksotuksessa.  Ja levyn viimeiseksi sijoitetun raidan, jossa äänitys on jätetty käyntiin miesten touhuillessa, olisi huoletta voinut jättää kokonaan pois.

Duarten laulutaidot eivät ole kovin mainostettavia, mutta ei hän ole tohtinut niitä hommia toisille antaa.  Soittajana hän kylläkin käy ronskisti toimeen ja epäilemättä keikalla tarjoilee viihdyttävän iltapuhteen.

Arvio: Timo Koskinen

Vaikuttiko juttu kiinnostavalta? Lue lisää artikkeleita samoista aiheista paperille painetusta Riffistä. Myynnissä kautta maan hyvin varustetuissa musiikkiliikkeissä, R-kioskeissa & Lehtipisteen myymälöissä.

Paluu lehteen

Paluu artikkeleihin