Kemopetrol jalosti tuoretta Engine-levyään studiossa useamman vuoden kuin hullun professorin koelaboratoriossa.
Kun edellisestä julkaistusta levystä ehti kulua jo 13 vuotta, ollaan arvaamattoman äärellä – kohtaavatko tekijöiden ja yhtyeen musiikin ystävien maailmat yhä toisensa, ollaanko kasvettu samaan vai eri suuntaan?
Sen ainakin tohtii sanoa, että alkuvuodesta julkaistu Engine on bändille tuttuun tapaan jälleen upean vangitseva levykokonaisuus. Moniulotteinen rock- ja pop-estetiikka sekoittuu tunnelmalliseen, elektroniseen äänimaisemaan, ja muhkeat bassot tukevat Laura Närhen monisävyistä laulua. Aiempiin levyihin verrattuna Engine sisältää jopa elokuvallisia sävyjä.
Levyn julkaisun jälkeen Kemopetrol teki myös klubikiertueen. Haastattelun aikaan eletään jo huhtikuun alkua, ja yhtyeen jäsenet, säveltäjä-kosketinsoittaja ja levyn tuottaja Kalle Koivisto sekä kitaristi Marko Soukka ovat kokoontuneet äänittäjä-miksaaja Kari ”Huikka” Huikurin Scandal Recording -studiolle, jossa kolmikko fiilistelee albumia ja soitettuja keikkoja.
– Hyvä levyhän se meidän mielestä on. Ainahan meillä on ollut pelko puserossa, että miten me saadaan soitettua biisit livenä. Mutta vaikka alkupiste olisi ollut elektroninen, meidän levyt tehdään aina alitajuisesti niin, että sinne tulee paljon liveinstrumentaatiota, Kalle Koivisto sanoo.
– Oli kyllä sairaan siistiä keikoilla. Ja mehän vedettiin kaikki levyn biisit, In The Endiä lukuun ottamatta. Oli kyllä tosi hyvä suoritus, Marko Soukka hehkuttaa.
Lähes kaikkien levyn biisien soittaminen keikoilla on ollut ymmärrettävä ratkaisu, sillä Engine on ajan yleisestä hengestä poiketen kokonainen, eheä albumi, josta saa eniten irti yhtenäisenä teoksena kuunneltuna.
Alun perin Enginen biisit alkoivat syntyä kuitenkin yksittäin. Edellinen levy A Song & A Reason (2011) oli teemalevy, jonka tekemisen jälkeen Koivistolla oli sekä ”Kemopetrol-burnout” että monia muita projekteja. Laura Närhi puolestaan teki omaa soolouraansa.
Kun Kemopetrolin 20-vuotisjuhlat alkoivat lähestyä, bändille syntyi ajatus uuden musiikin tekemisestä sen sijaan, että lähdettäisiin vain soittamaan vanhoja biisejä keikoille.
Koivisto alkoi työstää uusia Kemopetrol-kappaleita vuoden 2016 jälkeen. Alussa hänellä ei kylläkään ollut valmista punaista lankaa, vaan ajatus, että kun tekee tarpeeksi biisejä, niin kyllä niistä joku kokonaisuus muodostuu.
– Tämänkin piti olla nopeampi projekti. Meillä oli tammikuussa 2020 sessiot, ja silloin meillä taisi olla viisi biisiä työn alla. Ajateltiin, että saataisiin se vuoden sisällä julkaistua, Koivisto muistelee.
Mutta sitten pandemia puuttui peliin.
– Meillä meni paletit ihan uusiksi, kun ei voinut tehdä pitkään aikaan mitään. Mä sain itse tosi paljon inspiraatiota biisien kirjoittamiseen, kun ei ollut mitään muuta tekemistä. Varmaan yli puolet levyn biiseistä tuli sävellettyä ja sanoitettua pandemiavuosina.
Vinyyli sisällön sapluunana
Biisejä syntyi lopulta poikkeuksellisesti 15–16 eli enemmän kuin mitä levylle mahtuu. Sopimuksen Kemopetrol oli tehnyt Playground Musicin kanssa, joka halusi julkaista levyn myös vinyylinä.
– Siitä tuli happy problem, että mitä vinyylille mahtuu. Halusin, että vinyyli ei ole ylipitkä ja että se soi fyysisesti parhaalla mahdollisella tavalla. Laskin, että siihen mahtuu kymmenen biisiä, ja laitoin niitä järjestykseen himassa ja katsoin, että mikä on A-puoli ja mikä B-puoli, ja että ne puolet kantaa ja että biisijärjestys muodostaa kokonaisuuden, Koivisto kertoo.
Kitaristi Soukka ja äänittäjä-miksaaja Huikuri alkavat pohtia, miettivätkö he vinyylin kannalta jopa basson soinnin eroa levyn alku- ja loppupuolella. Tai biisien tempoja.
– Klassikkolevyillä on usein alkupuolella nopeita biisejä ja hitaampia loppupuolella. Mutta en tiedä välittääkö joku tänä päivänä tällaisista. Luulen, että universumissa jossa me operoidaan, ihmiset kuuntelee nykyään musaa vaan niin, että ne joko laittaa musiikin soimaan ja kuuntelee alusta loppuun mutta tekee kaikkea muuta sitten samalla, tai sitten vaikkapa perjantai-iltana laittaa soimaan listan, jossa on vain biisejä laidasta laitaan, Huikuri analysoi.
Koivisto toteaa, että lopputuloksessa ehkä loppujen lopuksi ratkaisi lopulta vain se, että Enginen biisit ylipäätään toimivat kokonaisuutena.
– Me ollaan itse vinyylisukupolvea, ja tavallaan omaksi iloksi tehdään tällaisia albumikokonaisuuksia. Mutta on se musta siistiä, että jos diggaa bändistä tai artistista, niin tulee yhtenäinen albumi. Siihen maailmaan pääsee syvemmin sisälle kuin jos tulisi yksi biisi muutaman kuukauden välein.
Ratkaisut ovat silti ehkä olleet oikeita, koska Koiviston mukaan juuri levyn kokonaistunnelmasta on tullut paljon kehuja ja positiivista palautetta.
Sävellys vartissa, tuotanto kahdessa vuodessa
Mutta mistä Kemopetrol-biisit lähtevät konkreettisesti liikkeelle? Koivisto kuvailee sävellystapaansa palapelin tekemiseksi, ”puzzleksi”.
– Sävellys lähtee yleensä siitä, että istun alas. Saattaa olla piano tai vaikka joku samplerumpusetti tai softasynan presetti, ja lähden kikkailemaan. Jossain kohtaa mä saan ekan cluen, eli tulee joku makea sointu tai sointukulku tai sitten joku makea biitti, ja lähden sen ympärille tekemään jotain. Juttu lähtee muodostumaan johonkin suuntaan. Vasta siinä vaiheessa alan hahmottaa, mitä genreä biisi edustaa, onko se teknoa vai pianoballadi.
Koivisto tekee paljon monenlaista musiikkia, ja usein vasta tässä vaiheessa hän myös hahmottaa, onko syntynyt idea pohja nimenomaan Kemopetrol-biisille.
– Se vaikuttaa suoranaisesti siihen, millaista sanoitusta alan tekemään, koska mä tiedän, että Laura laulaa sen biisin. Mun pitää tehdä aika universaalia tekstiä, sellaista johon Laura pystyy laulajana samaistumaan.
Kotona säveltäessä Koivistolla on hyvin yksinkertainen arsenaali instrumentteja. Läppäri, Logic Pro, master-kiippari ja softasynia, joita Koivisto kertoo hankkivansa jatkuvasti alennusmyynneistä.
– Esimerkiksi levyn eka biisi A Ship Without Sails tuli, kun olin hankkinut jonkun jousiorkesterikirjaston ja rupesin soittamaan sitä. Se biisin intro on täysin identtinen, mitä soitin, sointujuttu ja melodia siinä päällä. Keksin sen saman tien ja se kuulosti makealta.
Koiviston suosikkeja ovat esimerkiksi Cherry Audion softasyntetisaattorit, jotka mallintavat monia klassikkosyntetisaattoreita.
– Niissä on myös hyvät presetit. Mähän olen itse preset-miehiä. Soittelen presettejä, ja sitten sieltä tulee joku hyvän kuuloinen juttu, vaikka joku arpeggio, jota käytän suoraan. Ehkä vähän muokkaan soundia. Saan hyvistä preseteistä inspiraatiota, ja sehän on tärkeintä, että saa inspiraatiota siitä instrumentista mikä sulla on.
Koivistolla on myös muutama kitara, ja välillä hän säveltää myös kitaralla. Koivisto pohtii, että usein parhaat jutut syntyvät vahingossa, ainakin suurimmaksi osaksi.
– Something’s Got To Change -biisi syntyi varmaan noin 15 minuutissa melodioita myöten, kun soitin pianoa. Mietin jopa, että plagioinko mä tässä jotakin, kun se tuli niin helposti.
– Mutta sitten, kun biisi tuli tänne pajalle, menikin kaksi vuotta, Huikuri virnistää.
Kari Huikuri luottaa työskentelyfilosofiaan, jossa keskitytään sisältöön eikä teknologiaan.
Raitojen käsittelyä valmiista biisidemoista
Niin, kun pitkälle valmiiksi sävelletyt biisit päätyvät sitten bändin ja äänivelho Huikurin työstettäväksi, päästäänkin bändin omien sanojen mukaan ”hullujen professorien” maailmaan.
Koivisto tuo muulle bändille mahdollisimman valmiita biisiaihioita ja demoja. Muu bändi ja Huikuri rankkaavat yhdessä Koiviston kanssa, mitä biisejä he kokevat jatkotyöstämisen arvoisiksi. Lauralla on laulajana erityisen paljon painoarvoa päätöksenteossa.
– Mulle on helpointa, että teen biisin ensin alusta loppuun valmiiksi, jotta muut ehkä sitten voivat hiffata mitä ajan takaa verrattuna siihen, että tulisin vain jonkun pianodemoraakileen kanssa.
– Valinnan jälkeen tuon biisien raidat himasta tänne, ja me aletaan porukalla miettimään, mitä esimerkiksi Teemu (Nordman, rumpali) ja Marko siihen soittavat. Ja aletaan karsimaan pois niitä mun demoraitoja.
– Kyllä niitä myös jääkin, Huikuri huomauttaa ja jatkaa:
– Monesti kun tällä porukalla tehdään, niin kaikilta tulee vähän erilaisia näkökulmia. Mun omat jutut on äänimaailmallisesti enemmän pre-2000 eli en välttämättä ymmärrä kaikkea mitä sen jälkeen on tullut. Teemu taas kuuntelee omantyyppistä musiikkia, aiemmin paljon funkkia, nykyään singer-songwriter-musaa ja rauhallista ambienttia. Ja rumpalit kuulee asiat aina omanlaisesta vinkkelistä. Markolla on taas oma näkökulmansa, ja Marko tuo studioon analogisynansa ja efektipurkkinsa.
– Me digataan tehdä asioita, jotka kuulostaa vähän erilaisilta kuin perus rokkibändimeininki. Jos biisejä lähtisi sovittamaan tyhjästä, niistä tulisi helposti sellaisia konventionaalisia rokkibändijuttuja, Koivisto täydentää.
Bändi alkaa työstää biisejä usein rummuista. Niiden tuotantotyyleissä on käyty läpi paletti laidasta laitaan. Ratkaisut ovat sisältäneet kaikkea Koiviston alkuperäisien luuppien käytöstä isoihin rumpusoundeihin asti.
– Yritin ensimmäiset kymmenen vuotta tehdä täällä niin, että saadaan rummut kuulostamaan tosi isolta. Mutta täällä saa tosi hyvän kuivan soundin, tai sitten studion käytävää käyttämällä vintagekäytäväsoundin. Jos haluaa ison perinteisen soundin, niin sitten pitää mennä isoon studioon, Huikuri sanoo.
– Monestihan me annetaan Teemulle vaikka joku efekti, ja se tykkää soittaa sen efektin kautta ja saada inspiraatiota. Voi olla ihan vaikka tehty juttuja yhdellä mikrofonilla, johon Marko on laittanut jonkin pedaalin perään.
Soukka onkin erityisesti yksi studion ”hulluista professoreista”, joka työstää kokeellisia soundeja efektipedaaleilla ja syntetisaattoreilla. Yksi eniten Engine-levyillä käytetyistä syntetisaattoreista on Korgin MS-20, josta bändin käytössä on ollut tuore mini-versio.
MS-20:llä on soitettu synabassoja, mutta sen filtterin läpi on vedetty kaikkea pianosta lauluihin.
– Tämä potikka on varmasti kaikista eniten käytetyin, Soukka osoittaa alipäästöfiltterin cutoff-potikkaa.
Kovassa käytössä on ollut myös Korgin Minilogue ja Novationin Bass Station. Efekteistä kuulemma myös Eventide H9 Max.
Erilaisten efektipedaalien ja syntetisaattorien käyttö tuo myös fyysisyyttä levytuotantoon.
– Mäkään en jaksa aina kuitenkaan hirveästi tietokoneella tehdä, niin noissa on paljon perinteistä fyysisyyttä, Huikuri sanoo.
Koivisto kertoo, että myös Akain MPC on ollut Enginen teossa käytössä. Something’s Got To Change -biisissä Koivisto soitti MPC:llä livenä alaspäin pitchattuja, Teemun soitosta poimittuja rumpusampleja. Akain samplerista on hyödynnetty myös testisignaalia eli siniaaltoa synabassona.
– Siihen kun laittaa vähän Mackien ysärisäröä niin sehän on ihan instant-soundi, Huikuri toteaa.
Huikuri pohtii, että vaikka tuotantomaailman teknologinen muutos on mennyt eteenpäin ja vaihtoehtoja tehdä kaikenlaisia asioita helpommin on enemmän kuin koskaan, Engine-levyllä on otettu jopa pieni askel taaksepäin.
– Tämä on jopa ollut tavallaan vähän askeettisempi levy kuin edellinen. Silloin saatettiin myös laittaa ehkä esimerkiksi enemmän mikkejä.
Kitaran soittoa soundia vasten
Tuotannon edetessä rumpujen ohella myös muut raidat alkavat saada muotoaan, ja tietenkin työvaiheisiin kuuluu bassojen, kitaroiden ja laulujen tallentaminen.
Vaikka Marko Soukka julistautuukin yhdeksi studion professoreista, kitaroiden suhteen filosofia on suoraviivaisempi. Soukka ei esimerkiksi tunnustaudu suureksi kitarasoundien säätäjäksi.
– Mä tykkään laittaa jonkun soundin ja soittaa sitten sitä soundia vasten. Jos joku muu säätää kitarasoundeja, mulla menee pasmat sekaisin enkä välttämättä osaa soittaa sitä. Mun pitää vähän aikaa aina päästä soittamaan soundia, jotta soitto sujuu.
Soukka kertoo, että levyn kitaroissa hän on käyttänyt paljon delayta. Koivisto muistuttaa, että Soukalla on vahva identiteetti kitaristina, Andy Summersin tai The Edgen hengessä.
– Jos mä oon tehnyt jonkun demokitaran ja sä et diggaa soundista, niin välillä naureskelet, että ”ei kai mun tällaista pidä soittaa”. Muistutan aina, että ei tarvitse, vaan vedät sun omalla meiningillä, Koivisto sanoo Soukalle.
Koiviston kitarasävellyksissä ja Soukan tavassa sovittaa kitarasävellykset on välillä yksi hankaluus. Koivisto on vasenkätinen, mutta soittaa oikeakielistä kitaraa ”väärin päin”.
– Nehän on sitten ihan erilaisia juttuja kuin mitä itse keksisin, kun soitat ne luonnostaan eri suuntaan. Esimerkiksi arpeggiot, Soukka kommentoi Koivistolle.
– Tietenkin Kallen biiseissä on aina myös kysymys, että missä sieltä löytyy tilaa kitaroille. Varsinkin jos siellä ei ole vielä kitaraa, niin löytyykö sieltä tilaa vai korvataanko vai tuplataanko joku syna kitaralla. Eikä sinne välttämättä perinteisiä juttuja soiteta. Enkä mä olekaan mikään perinteisten juttujen soittaja, Soukka toteaa.
Kari Huikuri luottaa työskentelyfilosofiaan, jossa keskitytään sisältöön eikä teknologiaan.
Tähän väliin tulee Panteraa
Keskustelun tuoksinnassa monet viittaukset ja referenssit viittaavat esimerkiksi U2:n, Depeche Moden ja Pink Floydin sävellys- ja tuotantotapoihin tai klassikkoteoksiin.
Huikurilla on kosolti kokemusta myös raskaan musiikin tekemisestä. Kolmikko kertoo, että monet referenssiviittaukset studiossa ovat kulkeutuneetkin tuohon maailman.
– Huikan verbaalireferenssit on mahtavia, esimerkiksi ”laitetaan tähän Panteraa ja tähän AC/DC:tä ja tähän Metallicaa”. Se on ihan virkistävää.
Bändin ja Huikurin roolit studiossa jakautuvat kulloinkin eri lailla. Kaikki työstävät kokonaisuutta yhdessä, mutta Koivisto on viime kädessä taiteellinen johtaja.
Kun biisejä työstetään antaumuksella eivätkä deadlinet pukkaa päälle, hinkkaaminen saattaa kolmikon mukaan mennä joskus överiksi.
– Ennen kuin saatiin Playground julkaisijaksi, eihän meillä ollut insentiiviä saattaa biisejä valmiiksi. Me ollaan saatettu tehdä jotain järjetöntä, esimerkiksi etsiä yhtä kaikua tyyliin kaksi päivää. Biisin sisällä on saattanut olla tietyssä kohdassa eri soundimaailma kuin jossain aiemmassa. Sitten me on jääty hinkkaamaan tiettyä kohtaa ja unohdettu, että se kohta on kuitenkin vain osa kokonaisuutta, Koivisto sanoo.
– Tuollainen luuppi voi kestää monta iltaa, pyöritellään monta päivää jotain 16 tahdin pätkää. Sitten on seuraavana päivänä tajuttu, että eihän tässä ole mitään järkeä. Kun kuuntelee jutun alusta loppuun, niin huomaa, että se onkin ollut jo hyvä, Huikuri jatkaa.
Koivisto kertoo, että esimerkiksi Some Kind of Engine -kappale tehtiin monta kertaa uusiksi. Biisissä oli alun perin paljon Kingston Wall -tyylisiä rumpukomppeja ja kitaroita. Bändi oli aluksi fiiliksissä, että kyseessä on hieman erityyppistä Kemopetrolia.
– Mutta loppujen lopuksi biisi alkoikin kuulostaa liian oudolta. Se räjäytettiin ja tehtiin kokonaan uusiksi, Koivisto sanoo.
Deadline on ystävä, ja nytkin pakko vei homman lopulta maaliin.
– Kun saatiin sitten julkaisija ja aikataulut, niin yhtäkkiä huomattiin, että meillähän loppuu aika kesken. Meillä jäi lopulta tosi vähän aikaa viimeistellä levy, ja loppujen lopuksi painettiin koko levy parissa viikossa valmiiksi.
– Varmaan kuusi biisiä miksattiin viikossa, muutama tunti per ilta. Kyllä ne biisit alkaa valmistumaan, kun niitä vain alkaa tekemään, Huikuri muistuttaa.
Mute on tehty käytettäväksi
Koivisto kertoo, että koska biisejä jäi tällä kertaa paljon yli, bändi suunnittelee EP:n julkaisemista vielä tämän vuoden aikana. Myös keikkailuun on nälkä. Kesälle Kemopetrolilla on suunnitteilla muutama festivaalikeikka.
Huikuri on toiminut Kemopetrolin livemiksaajana käytännössä jo bändin historian alusta alkaen. Huikuri pitää live- ja studiomiksausta erillisinä toimenkuvina, joissa vaaditaan erilaista työfilosofiaa. Studiossa Huikuri haluaa aina ajatella, että kaikki on mahdollista.
Kemopetrolin kohdalla livessä pitää ajatella myös taustanauhoja. Enginen kohdalla taustanauhoille ei lopulta jäänyt älyttömästi materiaalia. Muutamassa biisissä on orkesterisovituksia, jotka tulevat keikalla nauhalta.
Livetaustojen hiomisessa auttoi PA-treenit, jotka bändi teki Huikurin kanssa ennen kevään keikkoja.
– Jos on erilaisia venueita ja saleissa erilaisia kaikuja, niin jos bändiltä tulee liikaa taustaa kovalevyltä, oman kokemukseni mukaan se vain tukkii soundia, Huikuri sanoo.
Bändinelikon lisäksi livenä bassoa soittaa Kalle Chydenius, joka toimi aikanaan myös bändin varhaisimpien albumien tuottajana.
Bassoihin – ja ylipäätään levyn soittajiin – liittyy Koiviston mukaan myös hauska anekdootti. Levyillä on ollut niin live- kuin synabassoja ja monia bassonsoittajia, toisaalta monia muitakin instrumenttiraitoja on pyöritelty monia kertoja monien ihmisten käsien kautta.
– Mulle nakitetiin tietenkin levyn krediittilista. Mutta siinä joutui harrastamaan salapoliisityötä, kuka soittanut milläkin biisillä. Soitinko mä kitaraa tuossa kohdassa? Kuka soitti tuon basson? Koivisto kuvailee.
– Esimerkiksi In the Endissä on hillitön maisema menossa koko ajan. Siellä on akkareita neljä raitaa ja kaikkia erilaisia pianojuttuja. Ei tuollaisia pysty muistamaan, kuka on soittanut mitäkin, jos biisi on äänitetty tammikuussa 2020. Ja vaikka muistaisi, ei voi tietää jäikö ne kaikki raidat sinne lopulliseen biisiin vai ei, koska monesti raitoja on mutetettu, jos niitä on ollut liikaa.
– Siinä me muuten ollaan hyviä, nimittäin raitojen mutettelussa. Voimme kehua itseämme, Huikuri huomauttaa.
Koivisto ja Soukka nyökkäävät. Koivisto toteaa, että kukaan ei ole mustasukkainen omista raidoistaan tai riffeistään.
Huikuri kertoo, että hänen tapansa on laittaa mikserin feideri alas ja sitten laittaa mute, jotta raita jää oikeasti pois käytöstä – toisin kuin esimerkiksi muten apukäytössä miksausvaiheessa. Raitoja laitetaan myös kokonaan pois talteen niin sanottuun disable-kansioon.
– Joskus on tietysti tainnut käydä niinkin, että mutetettuja kitararaitoja on alettu tehdä uudelleen, kun ei ole muistettu, että tällainenkin raita on ollut olemassa, Soukka heittää.
– Niin, eli ollaan vain saatu sama idea uudestaan, Koivisto täydentää ja kolmikko räjähtää nauramaan.
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2025. Vastaavan tyyppisiä, musiikin tekemiseen syvällisesti pureutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukku-palvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta
KUVATEKSTIT
Kemopetrolin Kalle Koivisto ja Marko Soukka ovat viettäneet lukemattomia tunteja Kari Huikurin studiolla työstämässä Engine-albumia.
