Knucklebone Oscar tunnetaan kreiseistä keikoistaan, joissa mennään show edellä. Kun aletaan puhua musiikista, ankara sauhuaminen väistyy kuitenkin syrjemmälle ja esiin astuu toisenlainen Oscar – se jolle rehti ydinblues antaa motiivin ja merkityksen. Ei ihme, että uusi levykin on syntynyt pieteetillä mittavan muusikkokaartin kanssa.
Knucklebone Oscarin nimi herättää yleisössä ristiriitaisia fiiliksiä. Hänen hillitön esiintymisensä on Härmän perukoilla vertaansa vailla, eikä provokaatio jätä ketään kylmäksi. Mies taitaa viihdyttämisen ja heittäytyy jokaiseen keikkaansa täydellä palolla, kaikkensa antaen. Ei jää epäselväksi, kuka on illan solisti.
”Ootteko valmiita toppahousut”, hän agitoi ja pyörii seuraavassa hetkessä keskellä yleisöä skittaansa vinguttaen.
Kaiken sirkustaiteilun varjoon voi jäädä se, että estradilla kitaroitaan paiskovan luolamiehen toinen puoli todellakin on bluesiin syvästi perehtynyt muusikko. Ja samalla utelias tutkimusmatkailija, joka haluaa myös tuoda hyvin tuntemansa perinteeseen jotain uutta. Juuri julkaistu albumi, Uncle Knuckle, onkin melkoinen trippi maailmaan, jossa futuristiset soundit loihtivat traditiosta sähköisen kokonaisuuden.
Gospelista rockenrolliin
Bluesmieheksi voi kasvaa montaa reittiä. Oskari Martimo (s. 1972), varttui Helsingin Kruununhaassa ranskalais-suomalaista koulua käyden ja lapsuuteen kuuluivat pakolliset piano- ja kitaratunnit. Tuossa vaiheessa mikään ei vielä viitannut nykyisen Oscarin toimiin, eikä musiikki sen kummemmin puhutellut. Siihen tarvittiin salaman iskua.
”Kuulin Buddy Guyn I Smell A Rat -biisin. Sen räävitön meno kolahti. Ei kaunista, vaan todella raakaa fiilistä”, hehkuttaa Martimo. ”Bluesissa minua puhuttelee raakuus, voima, improvisaatio ja se, ettei tarvi olla aina ”oikein” tai jotenkin siistiä ja vaniljaista.”
Sittemmin kokoonpanoja on tullut ja mennyt. Perinteinen bluestrio White Knuckles Trio lienee viime vuosien tärkein bändi, muttei suinkaan ainoa. Yhteistyö rockin grand-old-man Eero Raittisen kanssa poiki Live at Suisto -konserttitaltioinnin, traditioon nojaavan blueslevyn, jolla Oscarin soitossa oli räyhäkkään lavapersoonaan nähden yllättävää bändisoittajan nöyryyttä, ja soundissa kunnioitus perinteeseen.
Samoihin aikoihin olivat keikat gospelkuoron kanssa. Solistina lauloi ensin Ira Multaharju ja myöhemmin Tuomari Nurmio. Jälkimmäisen kanssa yhteistyö poiki jopa gospel-levyn: Believe It Or Not (2022). Martimon mielestä silloinkin ammennettiin samasta lähteestä.
”Eihän me tyylipuhdasta gospelia tehty. Meidän käsittelyssä se ei kuitenkaan eronnut millään tavalla bluesista, soulista tai rock’n’rollista.”
Musiikilliset tutkimusmatkat Raittisen kanssa synnyttivät myös singlejulkaisuja, joissa sukellettiin psykedeliaan. Soul-laulaja ja burleskitaiteilija Molly Moonstonen (oik. Saana Koskinen) kanssa puolestaan syntyi Serge Gainsbourg -cover: Sea, sex and sun. Ja burleskitanssijat olivat framilla myös UMK:ssa, kun Knucklebone Oscar & Shangri-La Rubies 2016 pyrki Euroviisuihin Jimmy Castor Bunchin funkjuttujen kanssa flirttailleella Cavemanilla.
Ja jälleen edellinen askel pohjusti seuraavaa. UMK:ta, samoin kuin Raittisen laser-bluesia, tuottamassa olleesta Sami Baldaufista tuli luontevasti Uncle Knuckle -levyn pääarkkitehti.
”Tehtiin Samin kanssa paljon demoja UMK:ta varten. Moni hyvä biisi jäi kesken ja jäin miettimään, että pitää saada laatikko tyhjennettyä ennen kuin siirryn eteenpäin. Lisäksi tehtiin myös jotain aivan uutta matskua.”
Uncle Knuckle -levyn tuotantovastuuta oli jakamassa Martimon itsensä lisäksi Jarno Karjalainen, pitkäaikainen luottomies ja bändijätkä. Basisti Mikko Murtomaa ja rumpali Janne Mathlin (avauskuvassa) muodostivat komppiryhmän ytimen, johon Johannes Salomaan foni ja Risto Kumpulaisen koskettimet tuovat leveyttä.
Vuosien varrella studiossa kävi toinen toistaan kiinnostavampia solistivieraita kuten Ina Forsman sekä vanhat tutut Marjo Leinonen ja Molly Moonstone. Sen sijaan Tuure Kilpeläinen ja Tuomo Prättälä olivat astetta yllättävämpiä artistivieraita.
Tietenkin albumilla on myös vanha yhteistyökumppani, maestro Eero Raittinen, joka tulkitsee Fleetwood Macin klassikon The Green Manalishi.
Vieraiden laulamista 50-70-lukujen lainakappaleista rakentui lopulta kokonaisuus, joka ei mahdu mihinkään yksittäiseen karsinaan tai lokeroon.
Vaikka psykedeelisen albumin energia pirskahtelee hengästyttävästi joka suuntaan, kokonaisuus on vaihtelevine soundeineen, lainabiisien ja omien sävellysten vuorotteluineen ja kaikkine outoiluineen kuitenkin juuri Knucklebone Oscarin monisyiseen persoonaan täydellisen sopiva. Ja epäilemättä se myös täyttää hänen itse asettamansa päämäärän:
”Toivoisin, että kun levyn laittaa soimaan, ei voi tietää mitä sieltä tulee.”
Rootsit, esikuvat ja inhokit
Martimo kertoo, että 1990-luvun vaihteessa oli vaikeaa löytää artisteja ja bändejä. Blueskitaristeina tuohon aikaan mellestivät listoilla valkoiset Robben Ford ja Stevie Ray Vaughan, mutta he eivät tehneet nuoreen soittajaan vaikutusta. Sitten löytyivät mustat pioneerit Howlin’ Wolf ja Muddy Waters, Screaming Jay Hawkins sekä erityisesti Elmore James.
Yhdeksi suureksi esikuvaksi nousi B.B. King, erityisesti 50- & 60-luvun levyillään.
”B.B. Kingissa vetosivat täydelliset arrit ja huippubiisit. B.B:n kohdalla kitarasikailu ei ole niin olennaista kuin se kokonaisuus. Hän on tavallaan täydellinen bluesartisti; loistava soundi, upea soitanta ja fraseeraus sekä vaivaton, kunkkuluokan laulu. Edelleen jos olen musiikillisesti skutsissa, voin nollata ja balansoida asiat kuuntelemalla B.B:tä”, hehkuttaa Martimo.
Tutkimusmatkallaan Martimo kolusi vanha rhythm and bluesin ja rock’n’rollin pioneerit sekä uppoutui New Orleansin musiikkiperinteeseen. Dr. Johnin vaikutus on sekin helposti kuultavissa koko Knucklebone Oscarin tuotannossa. Onpa uuden albumin vinyyliversiolla mukana Dr. John -lainakin, I Walk On Guilded Splinters – sillä kuuluisalla omalla kierteellä, tietenkin.
”Niin paljon kuin rakastankin vanhaa musaa, en halua tehdä siitä hiilipaperikopiota. Pitää olla jotain omaa kulmaa, että kannattaa lähteä julkaisemaan”, hän pohtii.
Blues itsessään on varauksellinen sana.
”Vaikka blues on integraalein osa ilmaisuani, koetan välillä olla mainitsematta sitä, koska se on monille kaikista pahin kirosana ja tylsyyden ruumiillistuma”, sanoo Martimo.
”Blues on ajatuksena helppoa, mutta yhtä helppoa se on tuhota. Vaikeinta on säilyttää sen orkkis sävy, luonne ja energia. Jotain 80 prosenttia bluesista on tänä päivänä saatanan tylsää, usein jäljellä on vain muoto. Pahinta on junttaava vingutus-hardrock-blues.”
Martimo ei voi sietää lokeroimista, hänelle kun eri musatyylien ilmaisut ovat vain rikkaus, mausteiden kirjo. Tyylillinen rönsyily voi kuitenkin olla ongelmallista, kun pakettia myydään ihmisille.
”Milloin olen ollut liian rock tai liian blues, joskus liian vähän jotain. En ole ollut selkeästi missään laatikossa tai genressä ja usein halutaan selkeää luokittelua”, manaa Martimo, joka onkin tästä turhautuneena keksinyt omia termejä, kuten ADHD-blues ja psychoblues.
Hullun professorin kokeilut
Myös soittokamojen suhteen Martimo on etsijä. Hänestä löytyy impulsiivisesti uusia kitaroita ja vahvistimia osteleva keräilijäluonne, joka hakee ja hakee soundeja. Silti hän on ehkä kuitenkin vaistolla etenevä intuitiivinen impressionisti – ei mikään spedujen ja räkkien kanssa hifistelijä.
”Osassa biiseistä ajatuksenani oli tehdä sikamaisen riipiviä fuzz, oktaavifuzz ja envelope filter -soundeja. Ei perinteisen kivoja soundeja.
Jos livenä soundi voi olla pelkistettykin, levylle haetaan muuta.
”Pyrin tarkoituksella siihen, ettei soundi olisi tavanomaisen kiva bluessoundi. Mindsettinä tilanne on tosi eri kuin live-esiintyminen. Levyllä on toki myös livejuttuja: Kekkonen-Rock, Shake Your Hips, The Professionals, I Need Love – Mutta friikeimmissä Troglodyteissa ja muissa erikoisbiiseissä on sitten seikkailtu ja kokeiltu. Jännät soundit inspiroi mua ja diggaan pelailla niiden kanssa.”
Prosessi on vaatinut paljon hakemista ja tekemistä sekä päällesoittoja. Samanlaista soundihulluttelua ei livenä voi tehdä.
”Keikkatilanne on siinä hetkessä sitä, mitä skitasta, pedaaleista ja styrkkarista tulee. Bissepullo styrkkarin vieressä ja sit mennään! Esiintymistä ja riuhtomista – ei soundihifistelyä ja potikoiden micromanagementtia”, maalailee Martimo, jolle studiotilanne voi kuitenkin toisinaan olla vaikea. Kuinka löytää fiilis, kun ei ole ketään kenelle esiintyä?
”En ole oikein koskaan osannut mielestäni kaivaa hyviä naturasoundeja studiossa, varsinkaan päällesoittona. Koko tilanne tuntuu epäluonnolliselta. Pitäisi varmaan olla esiintymisasu päällä, stagevalot ja yleisöä kannustamassa, että pystyisi kaivamaan itsestä tarvittavan ulos”, hän sanoo.
Kitaroita Martimolla on läjäpäittäin. Niissäkään hän ei ole mikään uskovainen, vaikka käytössä on myös arvokkaita vintageyksilöitä.
”Usein vähän erikoiset ritsat ja oudot soittimet ajaa asian ja puhuttelee. Vanhat japsi-Grecot tai 60-luvun amerikkalaiset halpispostimyyntiskitat. Livenä sit taas toimintavarmuus ja arvattavuus ovat tärkeämpiä kriteerejä.”
Uransa alkuvaiheessa Martimon näpeissä oli aina Stratocaster, mutta nykyään sen soundi on vaan ”liian kiltti ja pyöreä”. Viime vuosina ovat luottokitaroina keikoilla olleet puoliakustiset Gibson ES-335 ja ES-330.
”Niiden puinen, moniulotteinen roso jotenkin toimii – erityisesti P90-mikkien kanssa. Bluesjuttuja olen soittanut paljon myös vanhalla Epiphone Regentillä. Grecon Gibson ES-175 -kopiolla, ja Gibsonin L4:sella. Viimeisen ehkä vuoden aikana olen soittanut paljon keikkoja Gibson SG:llä, koska se antaa Les Paulin humpparitunnelman ilman karseaa painoa. Les Paulit ovat liian kankeita ja painavia mulle. Noita SG:tä on kauheasti erilaisia yksilöitä ja yks 1974 on jotenkin istahtanut hyvin. Sillä olen ehkä vetänyt eniten”, kertoo Martimo.
Studiossa skittoja soitettiin myös suoraan pöytään fuzzin ja jonkin reverbin läpi.
”Siitä voi tulla intensiivinen ja akuutti soundi. Styrkkari usein pehmentää atakkia ja läsnäoloa. Jonkun verran soitin myös UAD:n mallintavalla Woodrow-spedulla, mutta usein se ei vaan ollut riittävän puhutteleva. Paljon soitin myös Load boxin ja IR-kaiutinmallinnuksen läpi. Styrkkareina oli vuoden -70 Fender Bronco Vibro Champ tai Swartin 5W -combo, toisinaan 50-lukulaiset Gibson GA-30 tai Dynacord”, kertoo Martimo laajasta välineistöstään.
Pedaaleja Martimolla on ”saatanallinen läjä vanhasta uuteen”. Oleellinen osa soundia on myös 50-luvun kullanvärinen Echolette-nauhakaiku, mistä Martimo loihtii tarvittaessa murean särön sekä ”väpäti väpäti väpäti -kaiun”.
Keikoilla Martimo on käyttänyt pääasiassa Fenderin vahvistimia, mutta siirtynyt pikkuhiljaa pienempiin comboihin, joissa tehot saa irti vähemmälläkin.
”Olen samassa ’surullisessa junassa’ kun monet soittajat nykyään, että vedetään hiljaisemmilla kamoilla. Ei taida olla enää paluuta Super Reverbiin ja ylilyöntiin Fender Super Six Reverbilla. Saakeli, että aikoinaan soitettiin lujaa. Siis todella lujaa!”, huokaa Martimo vanhoja hyviä aikoja.
”On siinä joku taika, että lahkeet lepattaa ja fuzz ulvoo amalgaamit hampaista. Nyt ehkä enemmän svengiä ja ”musaa” hallitummilla laitteilla. Oleellinen homma on asetella styrkkari lavalla siten, että se kuuluu hyvin itselle, muttei liikaa yleisöön. Soundi on itselle myös oikeampi kuin että se pyyhkii nilkkojen tasolla kuulijaa silmään. Korvamonitoreihin ja fuckin’ Kempereihin en kyllä kuitenkaan siirry koskaan. Ne saa työntää hanuriin.”
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2024. Vastaavan tyyppisiä, musiikin tekemiseen syvällisesti pureutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukku-palvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
