Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Jututettavana tällä kerralla Tuomo Valtonen.
Kaikenlaista on tullut tehtyä – ja paljon. Kun kirjoittaa haun ”Tuomo Valtonen” teoshakemisto Discogsiin, näyttää luettelo kahtasataaneljäätoista artikkelia. Sivustolta ei löydy kuitenkaan lähellekään kaikkia teoksia, joihin mies on osallistunut.
Oli joskus nimittäin aika, jolloin hän oli enemmänkin kiinnostunut itse tekemisestä ja käsillä olevasta musiikista, kuin taakse jääneistä jutuista ja kreditoinneista. Sessio saattoi valmistuessaan vaipua saman tien unohduksiin. Taakse ei katseltu.
Jossain vaiheessa Valtonen tajusi, että hirmuinen määrä levyjen tekijäkappaleitakin on vain jäänyt saamatta. Pelkästään Finnvoxin Mika Jussilan lähettämiä mastereiden kopioita on ”hemmetinmoinen pahvilaatikko”. Siitä saa jonkunlaisen hahmotuksen, kuinka paljon juttuja on jäänyt matkan varrelle. Eikä Jussila ole edes masteroinut kaikkia Tuomon tekeleitä.
– Voi olla, että mä kuvittelen, mutta niitä on enemmän. Jo pelkästään siinä pahvilaatikossa on satoja CD:tä.
Tekemisen intoa Tuomolla on vuosien varrella riittänyt, musiikkia kirjaimellisesti laidasta laitaan: on naiskuorolaulua, mieskuorolaulua, klassista orkesterimusiikkia, heviä, iskelmää, kansanmusiikkia… kaikenlaista. Eikä yhtäkään sessiota ole jäänyt tekemättä sen takia, että ”tämä ei ole minun juttu”.
– Ainut syy, että jotain on jätetty tekemättä, on että ei kerkii.
Eri musiikkilajeja työstäessä on päässyt tutustumaan hyvinkin erilaisiin työskentelykulttuureihin. Tuomo muistelee ensimmäistä oopperaäänitystään, jolloin orkesterin harjoitukset loppuivat ennen kuin oltiin päästy edes teoksen läpi.
– Ykkösen viulisti nousee ylös ja lähtee kävelemään. Loput lähtee perään kesken vedon. Tuli kello täyteen. On määritelty, että harjotukset kestää kello kuuteentoista ja silloin lähdetään. Kapellimestarin piti asia tietää. No, sitten vedettiin biisi loppuun harjoituspianistin kanssa. Se oli alkuun vähän vaikeasti nieltävä juttu.
Tuomo ymmärsi myöhemmin, että jos kapellimestarille antaa minuutin, huomenna se on kaksi. Ja tätä kautta asian on täytynyt joskus sitten eskaloitua. Esimerkiksi venäläisen Mariinski-teatterin maailmankuulu kapellimestari Valeri Gergijev suorastaan nöyryytti muusikoita ja tuli paikalle milloin huvitti.
– Se istututti orkesteria ja ootatutti itseään. Suomalaiset orkesterit ei anna semmosen tapahtua.
Toinen työtapoihin liittyvä opetus tuli, kun Valtonen oli ensimmäistä kertaa tekemässä Solistiyhtye Suomenkin muusikoita sisältäneen Flamingon albumia raskaansarjan iskelmäammattilaisten kanssa. Takomo-studioiden alkuperäinen studiopäällikkö Jukka Teittinen oli tuottajana. Märkäkorvainen äänittäjä oli tottunut siihen, että hommia tehdään niin kauan kuin ukkoja pysyy pystyssä.
– Häneltä sain sen tärkeän opin, että tää ei ole nopeuslaji, vaan laatulaji, jossa pitää jakaa voimansa oikein. Hän oli sitä mieltä että kahdeksassa tunnissa soittaja pystyy tekemään kaikki hyvät otot. Sen jälkeen aletaan tekemään kahteen kertaan. Että käytetään se aika tehokkaasti, mutta ei siellä tarvi alkaa notkumaan kellon ympäri. Se on yks tapa tehdä.
Kun Valtosen studiolla tehtiin aikanaan kansainvälistä heviä maailmalle, tokaisi hän soittajille, että ei ensimmäisen kolmen päivän aikana tarvitse soittaa itseään puuduksiin. Edessä on pitkä sessio. Aamulla aletaan ja koko ajan työskennellään, muttei hapoteta heti. Ensimmäisinä päivinä tuntuu yleensä siltä, että tässähän voisi vetää vähän pitempääkin päivää. Valtonen vertaa sessioita kuitenkin pitkän matkan juoksuun, jossa hinta maksetaan vasta loppumetreillä.
– Mielenkiinto loppuu ja väsymys tulee. Väsyneet ihmiset on riitasia ja sitten tehdään asioita uudestaan. Lopulta ihmetellään jälkeen päin, että ollaanko tosiaan oltu tätä mieltä? Pääsee vaan helpommalla kun pitää itestään huolta.
Kantapää on opettavainen ruumiinosa. Usein – varoituksista huolimatta – virheet pitää tehdä itse niistä oppiakseen. Tuomo miettii levyntekoon liittyvää psykologiaa, joka on hänen mielestään jopa tärkeämpää kuin laitteet tai niiden hallinta. Levyä tehtäessä tuottajalla olisi hyvä olla edes muutaman vuoden kaula bändin jäseniin, sillä ikä ja kokemus vaikuttavat aina tilanteisiin. Kun on itsekin parikymppinen, on niin sanotusti kaltaistensa joukossa, mutta porukan seniorina oleminen muuttaa asetelmaa väistämättä. Se on luonnollinen kehitys.
– Kyllähän se asetelma on yleensä aina se, että virka-iältään vanhin kaveri joutuu olemaan ikävästikin välillä jarrumiehenä, että ”Tota juttua on pojat kokeiltu muutaman kerran huonolla menestyksellä, siihen ei kannata ehkä lähteä”. Kun itse on ottanut joskus ottanut joissain asioissa turpaan, niin osaa jo varoittaa. Ja sitten on harmissaan kun varoitus ei mene läpi.
– Esimerkiksi vaikka jokin efekti, johon soittaja saattaa viehättyä valtavasti. Se on aina vaarallista. Kun se ”titityy” on saatu kerran, niin pitäis uskoa, että se on nyt hyvä. Kun se tulee kahdeksannen kerran, niin se ei välttämättä ole sitä enää.
Valtonen laittaa filosofisen vaihteen silmään ja ottaa pohdiskelun raameiksi ’60-luvun Abbey Road -studion.
– Kaiken kaikkiaan voidaan ajatella, että työt ja tehtävät on selvärajaisia tai sitten ne ei ole, hän aloittaa mystisesti.
– Kun Beatles on mennyt studioon, siellä on teknikot olleet lääkärin takki päällä. Mikittäneet ja äänittäneet ja tuottaja on johtanut toimintaa maksajan edustajana. Myöhemmin homma on mennyt ryhmätyön suuntaan. Hierarkia on kadonnut ja kommunikointi tapahtuu sen verran tiiviissä porukassa, että sosiaaliset taidot on nousseet koko ajan tärkeämmäksi. Teknisten laitteiden ongelmia saahaan ratkottua, mutta pystyykö taiteilija antamaan parhaansa? Oliko otto nyt sitä tasoa mihin hän pystyy? Editoidaanko vai otetaanko vielä kerran.
– Toisaalta voidaan miettiä, että lopputulosta kuunnellessaan ketään ei kiinnosta, kuinka paljon levyyn on vuodatettu hikeä ja kyyneleitä. Ihmiselämä on kuitenkin niin ainutkertainen, että pitäisi jokaisella ihmisellä kivaakin olla, Tuomo vääntää rautalankaa. Ei taiteen ei siis tarvitse aina syntyä tuskasta, saa sen helpomminkin puristettua.
– Tosin meillä jokaisella, jotka yrittää jotain elämässä – oli kyseessä urheilu taikka muu – se horisontti helposti katoaa ja yritys menee yli. Testosteroni on meidän miesten iso ongelma. Se nuoren miehen uhon voima, että ”jos tästä maapallosta löytyy kahva joka kestää, niin minä perkele vedän sen suorille käsille!”. Se asenne – väkisin vääntäminen – ei taas aina johda hyviin tuloksiin.
– Voi, kun olis monta asiaa voinut lopettaa aikaisemmin, Tuomo voivottelee, ja toteaa, että hieromisen lopettamisen aikaisemmin olisi johtanut usein parempiin tuloksiin.
– Sitten jälkipäin ajattelee, että pitikö tuohonkin laittaa noin paljon kaikkea? Voi, voi…
Tuomon mukaan taito käsitellä erilaisia ihmisiä on korvaamatonta. Studiossa hän kutsuu sitä jännittämisen manageroinniksi.
– Sehän on ihanaa, jos se sessio lähtee silleen liikkeelle, että ihmiset on ihmisiä. Oppii näkemään millaisia tyyppejä nyt paikalla on ja miten ne lähestyy asioita. Toiset tarvii tilaa, toiset ei. Ja onneksi moniraita-äänittäminen mahdollistaa sen.
Lauluja äänitettäessä Tuomolla on jännityksen managerointiin samantien ainakin yksi hyvä keino.
– Miksaamossa selän takana ei voi olla porukkaa, kun lauluja äänitetään. Silloin kun talkbackin tangettia painetaan, muut paikalla olijat on ”kuolleita”! Mieti nyt ite, että laulat tuolla perse hiessä ja talkbackistä kuuluu jotain käkättelyä. Se on loukkaavaa, vaikka kyllä ne sen ymmärtää. Silloin kun mulla oli Viuhokadun studio, sen ideologia oli että tarkkaamo on aika askeetti. Siellä ei ollut sohvaa, eli siinä vaiheessa kun sohva alkoi kiinnostamaan enemmän, porukka häipyi. Eikä sitä sohvaa tullut koskaan Sundillekaan (Valtosen myöhempi studio Sundi Coop). Ydinryhmä – ne ketä kiinnostaa, pysyi jakkaroilla. Rupattelutilat oli sitten erikseen.
Barefoot Brothers: Liquid Pigfarm (Big Records, 1992)
Tuomo Valtonen palaa jutun alussa käsiteltyyn rupatteluun erilaisista työskentelykulttuureista. Jos Flamingon kanssa pyrittiin tehokkuuteen, niin Barefoot Brothersin kanssa hommaa tehtiin täysin eri lähtökohdista. Hän kutsuu sessioita elämäntapahippi-leiriksi, jossa notkuttiin ja silloin tällöin ääniteltiinkin piirtelyn ja hengailun lomassa.
– Ajetaan meidän silloisen firman, Savonlinnan äänentoistopalvelun keikkabussi maamiesseurantalon pihaan ja kasaillaan kamoja, rupatellaan, kenelläkään ei ole kiire mihinkään, eikä ketään odotella. Ollaan siis ajattomuuden illuusiossa. Ei ole aikatauluja ja ketään ei odoteta mihinkään.
Mutta jonkunhan täytyy maksaa se kaikki.
– No sehän olikin se homman huumori. Siinä oli varmaan meikäläisellä semmonen ”taidetta taiteen vuoksi” -ajattelu. Kello ei todellakaan raksuttanut. Siitä levystä ei olis koskaan tullut sillä tavalla – eikä siitä tullut tälleenkään – kenellekään kannattavaa projektia taloudellisessa mielessä. Mutta se, että oli tämmösiä suuria livesessioita oli mahtavaa.
Työstössä oli siis kouvolalaisen Barefoot Brothersin ensimmäinen pitkäsoitto, joka tehtiin käytännössä livenä Tuhkalan maamiesseurantalolla. Bändi oli hirveässä tikissä. Alla oli nimittäin kahdeksankymmenen keikan putki. Tuomo spekuloi, että levystä olisi saattanut tulla vieläkin parempi, jos hän olisi silloin tajunnut kuinka hyviä he ovat.
– Mutta en tajunnut. Olin silloin vaan niin asian ytimessä. Mä vaan kuuntelin sitä musaa ja vasta myöhemmin totesin, että mehän oltiin maailman tasoa.
Bändi oli tehnyt jo kaksi edellistä sinkkua Valtosen kanssa ja nyt levyä tehtiin ESEKin (nykyisin Musiikin Edistämisäätiö, MES) rahojen turvin.
– Minä olin viehättynyt siitä livenä sisään soittamisesta ja niin oli bändikin. Bändin soundi oli hyvinkin ”au naturel”, joka ei vuonna ’92 ollut ihan niin ”in”. Musa oli hyvinkin retroa ja kun se oli vielä ison tukan aikaa, niin ne ei olleet kauhean muodikkaita. Ehkä.
Äänityksissä bändi asettui Tuomon mukaan Intiaanikylä-asetelmaan. Intiaanikylä-asetelma?
– Niin silleen tiipiin ympärillä.
– Olis voitu vetää paljon rohkeammin. Mä pelkäsin silloin vuotoja paljon enemmän. Mutta tommosessa rokissahan ei mitkään ristiin vuodot haittaa mitään. Kunhan on hyvät lähtösoundit, niin ei haittaa yhtään. Nyt vedettäis ainakin rohkeammin.
Pohjia syntyi kauheata vauhtia. Tuomo veikkaa, että koko sessioissa meni viikon verran.
Jälkeä syntyi niin hätäseen tahtiin, että bändillä oli aikaa pitää iltaisin jamisessioita, tai oikeastaan ne oli festarit. Valtonenkin joutui muusikoksi.
– Virat oli kitaristi, laulusolisti, rumpali ja basisti. Sitten oli vaan laitettu, että kuka missäkin kokoonpanossa esiintyy. ”Mitä mie teen tässä bändissä? Ai mie joudun laulamaan”. Se oli älyttömän kiva sessio. Ne oli tosi yhtä köyttä -yhdistys. Ne ajo sillä niiden volkkarin-pikkubussilla ympäriinsä. Niiden kamat oli tosi kälyset, mutta ne vaan veti. Niin kauhean romanttista…
Tuomo muistaa erityisesti Because-kappaleen, jonka muotoa ei oltu vielä lyöty lukkoon. Alussa oli vain akustinen kitara ja laulaja.
– Mä nään sen vieläkin sieluni silmillä kun Tatti ja Make istui naamat vastakkain pipot päässä kesähelteellä ja AKG:n 414 siinä välissä. Ottojen jälkeen homma aina muuttui. ”Mulle tuli villi idea, että tähän voisi laittaa vielä tämmösen”. Ne improvisoi sitä kappaletta siinä lennossa.
Muistissa ei ole, monesko versio päätyi narulle, mutta kun se tuli, jokainen bändin jäsen tiesi, että se on siinä! Mutta kuinka ollakaan, loppukaiun päälle lähtee bändin yhteinen matkalaukun kokoinen L M Ericsson soimaan. Koska elettiin nauha-aikaa, ei sitä alettu räpeltämään.
– Ainoa, että sieltä kaukaisuudesta kuuluu mun todella kuuluva PERKELE!, joka sitten leikattiin pois. Se loppukaiku on vaan vedetty käsivaralla feidereillä alas. Hiljaa se sieltä kuuluu, mutta otto oli niin hyvä, että päätettiin että nyt loppu hinkkaaminen ja tuon piipityksen kanssa vaan pitää elää.
Tapausta leimaa se, että nauha oli noihin aikoihin niin kallista, ettei sitä haluttu heittää hukkaan. Huonoja ottoja ei säästetty. Jälkeenpäin asiaa ajatellessaan Tuomo toteaa, että olisihan sen loppukaiun voinut leikata jostain toisesta otosta, mutta kun ei niitä ollut.
Biisit olivat kasassa ja tehtiin vielä lisä-äänityksiä Inkilänniemen telakalla. Paikka oli laitettu pari vuotta aiemmin kiinni ja Valtosella oli studiotilat telakan alla. Päällä oli kolmesataa metriä pitkä telakkahalli.
– Basisti Börtsillä oli aivan hillitön pehko tuohon aikaan, Tuomo aloittaa hersyvällä yksityiskohdalla.
– Big-kappaleeseen piti saada sireenin ulvontaa, ja kuulutus-komentoja. Minulla oli semmonen megafoni. Telakkahallissa oli loistava luonnollinen kaiku, niin sinne sitten sireeniä äänittämään. Laitoin mikit halliin ja Börtsi alkoi huudattamaan sireeniä. ”Ei kaiu tarpeeksi, mee etäämmäks!”. Ja monta kertaa; ”MEE ETÄÄMMÄKS, EI KUULU MISSÄÄN!”. Loppujen lopuksi ne mikit oli siellä alhaalla telakka-altaaseen päin ja Börtsi oli koko hallin toisessa päässä.
– Äänityksen jälkeen Börtsi kertoi, että hänellä oli kohtaaminen. ”Ai, mikäs kohtaaminen?”. ”Joku tyyppi tuli ovesta, katto vähän aikaa, pyöritti päätään ja laittoi oven kiinni”.
– Tyhjässä telakkahallissa seisoo keskellä kesää järkyttävällä tukalla varustettu huonoryhtinen heppu, pilottilasit, oranssi kypärä ja kuulosuojaimet päässään ja sohottaa sireeniä kattoa kohti. Mitään kiinnepistettä ei näy missään.
Tuomon käkätys alkaa vaikuttamaan jo hyperventiloinnilta.
– Kaveri on varmaan miettinyt, että jonkinlainen avotapaus kyseessä. Siitä tuli kyllä tosi hyvä. Ja mun mielestä se kuuluu just ton levyn meininkiin, että se meni noin.
Levyn meininkiin kuului myös, että se miksattiin kelalle. Se, miltä levyn pitää kuulostaa, paljastui vasta soittoaikana. Kun miksaus alkoi, oli näkemys selvä.
– Minulla oli iso Amekin tiski, jossa kompura masterissa. Ei se vaikuttanut äänittämiseen mutta se oli vaan itseni turvana, jos tulee jotain öhellystä. Ei ammu sitten monitoreita seinälle. Se jäi tosi karkeisiin säätöihin, silleen, että se pumppas ihan saakelisti. Siinä vaiheessa poppari hyppää ilmaan: ”NNNYTTT! Näin, just näin!!” Ahaa… ei me nyt sinne asti menty, mutta nyt mie tiesin mistä me puhutaan. He halus, että se on aika napakka. Jos meillä olis ollut tylympiä kompuroita siitä olis tullut varmaan paljon rajumpi. Mutta en mie halunnut sen varsinaisesti pumppaavan. Tatin kanssa miksattiin, kun Make oli hävinnyt tyttöjen perään.
Kun levy sitten masteroitiin, muistelee Tuomo että raidat vain normalisoitiin. Mitään muuta ei tehty. Noihin aikoihin CD-masterointi tarkoitti käytännössä piikkitason säätöä. Tämä ei erityisesti ihmetyttänyt sillä vinyyliajalla oli nähty vieläkin suoraviivaisempaa.
– Kun kävin kaiverruttamassa ensimmäisiä levyjä Finn-voxissa, eihän niitä masteroitu ollenkaan vaan ne vietiin suoraan kaivertamoon. Sit sitä vähän kuunneltiin sieltä täältä, kun kaivertajan pitää tietää, jos seuraava biisi tulee hiljempaa. Gainilla saatiin taas neula heilumaan. Sitä masteroitiin vähän niinkuin siinä kaivertaessa.
Tuomo Valtosen kuunnellessa tänä päivänä Liquid Pigfarmia, mieleen tulevat ensimmäisenä sessioiden aurinkoiset päivät. Toisena tulee helpotus siitä, ettei hän mokannut levyä.
– Se bändi oli niin hyvä – minä en ollut niin hyvä, mutta kuuntelin mitä minulle sanottiin. Se on hieno levy. Vois olla parempikin, vois olla myös huonompikin. Se on päivänpaisteinen esitys, vaikka kaikki kappaleet ei ole päivänpaisteisia.
Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit, Ranka Recordings 1999
Samanikäiset Tuomo Valtonen ja Timo Rautiainen ovat syntyneet samassa kylässä Sulkavalla. Kaksikymmentä vuotta miehet kulkivat eri latuja, kunnes tapasivat uudelleen, Rautiaisen tullessa Savonlinnaan Opettajankoulutuslaitokseen eli OKL:ään.
Timo Rautiainen oli paikallinen pelimanni, joka vaikutti monessa bändissä. Nyt hän oli käynyt soittelemassa lukio-aikaisella bändillään, Lyijykomppanialla ja tuumi että olisi kiva tehdä tallenne itselleen muistoksi. Ei kun yhteys oman kylän poikaan, Tuomo Valtoseen. Äänite tehtiin ja bändi oli sitä mieltä, että tämä on täysin heidän omaa huviaan. Ei ketään muuta kiinnosta. Mutta paljonkin vaihtoehtopiirien kanssa tekemisissä ollut Tuomo näki homman toisin.
– ”Te ette usko, miten trendikkäitä te saatatte olla. Te ette vaan tiedä, mutta te ootte tietämättänne aivan asian ytimessä. Laittakaa tuo nauha nyt jollekin pienkustantajalle”.
Ja siitä se lähti. Bändiläiset hämmästyivät itsekin, ”Kattokaa, näitä levyjä oikeesti myydään!”. Jossain vaiheessa musiikilliset intohimot alkoivat kuitenkin viedä miehiä eri suuntiin ja Lyijykomppania jäi taakse. Mutta ei suinkaan loppunut.
Lyijykomppanian jälkeen Rautiaiselle oli kertynyt niin paljon kappaleita, että ne piti äänittää Tuomon kanssa alta pois. Pahaksi onneksi hänen Viuhonkadun studionsa oli jouduttu juuri purkamaan ja kamat oli siirretty PA-varastoon isoon teollisuushalliin.
– No ei siinä mitään. Käänsin vaan 2 × 18" suppasen nurin ja siihen äänipöytä päälle. Nauhuri tuohon, Genelecit viereen ja kaapeli hallin toiseen päähän. Bändi kasas kamat ja eikun soitetaan.
Bändi soitti pohjia sisään kovalla tahdilla, jonka jälkeen pohjia alettiin soittamaan puhtaaksi raita kerrallaan. Tuomo muistelee basisti Arto Alaluusuan vaikeuksia tuottaa julkaisukelpoista jälkeä.
– Hänellä oli oman tarinansa mukaan ”rynnäkköbasso-ote”. Osumatarkkuus ei ollut ihan niin hyvä, mutta voimaa senkin edestä. Mie viritin kuunteluun PA:n, koska Alaluusua uskoi voimaan.
– Parin kilowatin setti ja hän seisoo siinä metrin päässä. Timo on vieressä ja näyttää ilmabassolla että näin! Soita silleen! Alaluusua soittaa ja se usko ja voima tulee siitä valtavasta jyrinästä mikä tulee päin näköä. Luureilla ei pääse samaan tunnelmaan. Hän sai siitä voimasta uskoa omaan juttuunsa, että kyllä tää täältä tulee. Fiilis oli niin vahva.
Myös kitaravahvistimien kanssa oli ongelmia. Hyväsoundisia vahvistimia, joista olisi saanut Rautiaisen termin mukaan ”nuorisometallisoundia” ei oikein tahtonut vuonna 1999 löytyä. Lähimmäksi päästiin Marshallin Valvestate-vahvistimilla, joiden soundi vaati kuitenkin roimasti työtä. Sivutuotteena saatiin myös valtavia määriä silmälaseja täryyttävää pirinää 2,5–3,5 kHz:n alueella.
Kitarasoundin löytyessä alkoi hahmottua jo nyt kaikille tutuksi tullut bändin soundiestetiikka. Se, että bändissä oli kolme kitaristia, antoi jo jonkinlaista osviittaa mihin suuntaan sitä tullaan viemään. Yhtyeen sointi on orgaaninen kokonaisuus, jonka muodosti bändi ja sitä tallentanut Tuomo Valtonen.
– Minä annoin vinkkejä ja kokeiltiin. Mutta myöhemmässä vaiheessa nimenomaan kitaristi Jarkko Petosalmen äärimmäinen soitontarkkuus mahdollisti kitaroiden runsaampaa duplikointia.
– Siinä tulee tavallaan kamariorkesterin ja suuren orkesterin ero. Eli taimi ja vire.
Berliinin filharmoonikot soittaa hyvin yksniittisesti. Jos ne soittaa yhden sävelen, se on tuossa. Sitten joku iloinen aloittelevien junnujen jousiorkesteri, se sävel on niillä tämän kokoinen (levittää käsiään). Se on valtava viuhka. Tavallaan hauskan kuulonen, kun siinä on sitä chorusta. Mutta vaarana on, jos ruvetaan lisäämään ja lisäämään, että siitä tulee epäskarppi. Mikä on yleisesti ottaen pieni ongelma. Mutta taimiongelma on isompi asia. Jos sulla on yksi tarkka piste, mitä enemmän siihen tulee tikanheittoja kummallekin puolelle sitä epämääräisemmäksi se menee.
– Ja meillä oli pyrkimys sellaiseen äärimmäisen jämäkkään soittoon. Sovituspuolella oli karsittu pois kaikki rönsyt. Se jynkytys, rapsutus, oli isossa roolissa suurimmassa osassa biisejä. Ja se vaan aukeaa välillä legatompaan osaan, mikä edellytti todella skarppia soittoa. Ja pojat oli kyllä tosi kovia treenaamaan. Ja soittotatsi oli niin vahva. Onneksi, koska minä en näe mitään järkeä, että käydään ruudulla asioita taimaamaan.
– Monasti mietittiin, että mikä on se piste, missä asiat kääntyy väärään suuntaan. Meillä on yks, laita siihen toinen – se on parempi. Laita kolmas, paraneeko? Huomaako, kun lisää neljännen? Jos siihen ei tule mitään pomppua, sitä ei luultavasti kannata siihen laittaa. Se vaan todennäköisesti aiheuttaa sen, että myöhemmässä vaiheessa alkaa tulemaan sitä pientä inhimillistä heittoa.
Joidenkin bändien kanssa Valtonen on toiminut niin, että sama kitaristi soittaa aina kompit. Kaksi ihmistä soittaa usein samat asiat eri tavalla. Ei väärin, mutta on jokin erilainen juttu miten kukin vaihtaa esimerkiksi sointua.
– Jos me halutaan siitä stydi, se tarkoittaa, että toinen hoitaa tuon, toinen tän. Sillä sitä tiukkuutta saadaan lisää. Se on sitten esteettinen valinta että halutaanko enemmän tiukkuutta vai soitellaanko kuin Rollarit, vähän enemmän sieltä omasta elämästä. Silleen laajemmalla viuhkalla.
Nyt siis valittiin valittiin liki militaarinen jämäkkyys, jolloin osumia ei kannattanut lisätä. Valtonen ei usko, että kitararaitoja lisäämällä oltaisiin edes saatu parempaa.
Yksi mainitsemisen arvoinen asia kitaroiden kohdalla on särön määrä. Voimakkaasti kompressoidussa nykymetallissa kitara on dynamiikaltaan miltei syntikka. Trio Niskalaukauksen kanssa pärjättiin kolmosen gaineilla, kun taas joku toinen käänsi saman vahvistimen seiskaan tai kasiin. Säröä oli, muttei tolkuttomasti. Kun kitarasta kuuluu muutakin kuin surinaa, soundiin jää enemmän karkeutta ja lopputulos pysyy musikaalisempana.
– Särön määrää pähkäiltiin tosi paljon. Jos haluaa tietyllä tavalla hyvää jälkeä, kannattaa kyseenalaistaa se gainin määrä. Tietysti vahvistin vaikuttaa myös asiaan. Aktiivimikit tekee high gain -vahvistimeen usein sellaisen epämiellyttävän karkeuden (harshness). Klassiseen Marshalliin saattaa aktiivimikki toimia ihan hyvin mutta high gain -vahvistimen kanssa se saattaa kompressoitua niin paljon, että kontrolli ei ole enää soittajan kädessä. Kontrolloitua jälkeä on hankala toteuttaa.
Levy miksattiin samassa 50 kertaa 30 metrin laajuisessa salissa, joka oli kuin luotu siihen. Keskellä rakennusta soundi oli kuiva ja isossa salissa pre-delay oli pitkä, eikä jälkikaiulla ollut enää mitään vaikutusta.
– Se lähikenttä on niin täydellisen heijastumaton. Siis kuiva. Ja Timo makasi siellä selällään PA-pinojen päällä ja huuti ohjeita. Nyt kun kuuntelin levyä, niin ällistyin miten mono se on. Oliko mulla sitten kaiuttimet niin järjettömän horollaan vai mikä? Eihän se mono ole, mutta on se kyllä tosi mono siihen nähden mitä olis voinut olla. Olosuhteisiin nähden se kuulostaa kuitenkin yllättävänkin hyvältä käytettyyn aikaan ja voimavaroihin suhteutettuna.
Valtonen sanoo arvoituksellisesti, että mukana oli paljon onneakin, että levystä tuli niinkin hyvä. Tärkeimmäksi tekijäksi hän nostaa silti hyvät biisit.
– Biisien voima! Kaikki muu oli mitä oli, mutta ei siitä olis tullut ikinä sellaista tarinaa ilman niin hyviä biisejä. Musa on musaa ja hyvät äänimiehet ei mogaa. Sitäpaitsi pitää olla aika helvetin hyvät soundit, että paskaa musaa jaksaa kuunnella.
Levyn masteroi Mika Jussila Finnvoxissa. Masteroinnin aikana työstössä oli vielä omakustanne. Mutta kotimatkalla alkoi Rautiaisen puhelin soida. Soittaja oli Spine-farmin Ewo Rytkönen (nyk. Pohjola), joka maanitteli Rautiaista Spinen talliin.
– Se soitti muutaman kilometrin välein, että ”Nyt kyllä sitä sun tätä…” ja Timo laittoi aina luurin pois ja kyseli muilta, että pitäiskö lähteä siihen Spinefarmin kelkkaan? En minä oikein… ja taas puhelin soi. Ja siinä matkalla Ewo sai sen diilin puhuttua.
Samalla kotimaisen hevin historiankirjoihin tuli kirjoitettua uusi luku.
– Oli jännää huomata yhtäkkiä, että tämmöstä suomenkielistä heviä tehtiin samaan aikaan toisista tietämättä. Henkilöiden määrä, jotka siihen liittyi, oli ällistyttävän pieni. Ruutilanka paloi samaan aikaan aika monella kulmalla. Kriittinen massa saavutettiin ja se kosahti. Oli tosi kiva olla kerrankin siellä missä tapahtuu. Ja kaikki tuntui itestä niin luontevalta. Oli jännää, kun se hehkutus alkoi, itse mietin, että mikäs tässä nyt ihmeellistä on? Onhan tätä hinkattu iän ja ajan.
Niin kuin Tuomo Valtonen toteaa, suomenkielistä heviä tehtiin jo monella suunnalla, mutta viimeistään Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen debyytin ja sen saavuttaman radiosoiton myötä se nousi koko kansan tietoisuuteen. Kun tähän mennessä oli hoettu kuin yhdestä suusta, ettei kotimaan kielellä heviä voi esittää, on se nykyään suorastaan eksoottinen vientituote. Kuten myös Suomessa tehty ruotsinkielinen metalli.
Sessiojännityksen hallinnasta ja Trio Niskalaukauksen
kitarasoundin synnystä kertova nettispesiaali julkaistiin aikanaan
printtiartikkelin rinnalla. Kyseinen artikkeli avautuu tämän linkin kautta.
Finntroll: Midnattens Widunder (Spinefarm, 1999)
Huhtikuussa julkaistu Markus Laakson kirjoittama ”Folk Metal Big 5” -kirja kirvoitti Tuomo Valtosen muistelemaan folk metal -scenen alkua.
– Olen etuoikeutettu kun olen saanut olla aloittamassa sitä kaikkea, hän pohjustaa.
Helsinkiläinen Finntroll-niminen yhtye oli bookattu Tuomon studioon. Bändistä ei ollut muuta haisua, kuin että black metalia ovat tulossa tekemään. Valtonen aloittaa huumoripläjjäyksellä.
– Ensimmäinen juttu: uudet rummut tulee Matkahuollossa suoraan studiolle. Puretaan Tamat laatikosta ja siinä oli jo heti eka kova juttu. Kun Amerikassa on tämä tuoteturvalaki tehnyt sen, että mukana tuli monisivuinen luettelo, jossa yksityiskohtaiset ohjeet, mitä niillä rummuilla sai ja ei saanut tehdä. Sen parhaassa kohdassa luki näin: ”In case of earthquake, strong vibrations such as an earthquake can cause drumset shift or fall over. Stay clear of drumset if an earthquake should occure”.
– Siinä oli lueteltu myös, että rumpujakkaraa ei saa säätää kun sen päällä istuu. Hyvä meininki.
Rummut saatiin pystyyn. Samalla Tuomolle alkoi selvitä, että nyt tehdään black metalia, mutta ruotsiksi.
– Kuulosti aika huimalta, mutta eihän siinä mitään, kieli kuin kieli. Alettiin äänittämään ja sieltä tulee välillä aika humppaakin. Jannut oli aivan loistavia muusikoita. Ja varsinkin Henri Sorvali koskettimissa aivan järkyttävän kova. Ei soittaja vaan MUUSIKKO!
Valtonen kuvailee, että Sorvalilla on siis vahva muusikkous, mutta lahjana myös ääretön luovuus. Mies viljelee solkenaan kaikenlaisia villejä virityksiä ja muut soittajat aivan estottomia niiden suhteen.
– ”Voiko tähän laittaa tällaisen? No tottakai siihen voi!” Siellä ei jarruja polettu. Vaikka oltiin black metalin ytimessä, siihen ei suhtauduttu silleen nurkkakuntaisesti juuttuneesti vaan nimenomaan oltiin hakemassa uutta kulmaa.
Jos Sorvali tarjosi haitaria johonkin kohtaan, ”VÄHÄN KOVA!” oli vastauksena. ”Tätä on tarvittu koko ajan”, ja niin synkän black metalin seassa törähtelivät iloisesti haitarit ja käyrätorvet.
Työstöön tuli ”Bastuvisan”, eli saunalaulu. Kappale kertoo ilmeisesti saunovista sukupuolivähemmistöön kuuluvista ruotsalaispapeista.
– Ja siellä tapahtui kaikkea kauheaa mitä en edes tiedä. Ja kaikki päättyy tietysti räjähdykseen.
Soittajat halusivat biisiin saunomisen ääntä. Sitähän ei saa kuin saunomalla. Pari päivää asiasta keskusteltiin, mutta homma tyssäsi aina siihen, että miten asia toteutettaisiin.
– Mietin, että voitais lähteä Casinolle kylpemään ja äänitettäis siinä samalla. Mutta siinä menis koko päivä, kun lasten kanssa lähdet tollaseen puuhamaahan. Kamat kastuu ja kaikkea.
– Tuli toinen idea: kävin ratapenkalta hakemassa nuorta koivua, tein niistä imastointiteipillä vastat. Ja pojat mikitettyyn vessaan, paidat pois ja kasteltiin selät. Sähköhella päälle ja kattila siihen. ”Nyt alatte sitten saunomaan!” No, alkuun se oli vaan sitä vastan läiskettä, mutta kun ne aikansa vastoo niin ne alkaa ähkää. Saatiin sitä oikeata saunomisen ääntä. Välillä Ruotsalaisen Samu (bändin rumpali) heittää vettä kiukaalle, eli hellan päälle. Siitä tuli saamarin hyvä. Se on siinä levyn alussa ja sitä on siinä vaikka kuinka paljon.
Samasta biisistä saatiin myös legendaarinen keikkakokemus.
– Kun puhutaan tulisesta soittamisesta, niin Samu on sytyttänyt soittamalla virvelin tuleen. Kuulostaa valheelta, mutta ei ole.
Kun bändi tuli Valtosen luokse uudelleen levyä tekemään, kertoi rumpali, että virveli oli syttynyt keikalla tuleen.
– ”Ei helvetissä!” Minä olin tehnyt siihen edellisen session aikana maton strapit lasikuituteipistä. Hyvin se kesti, mutta keikalla Saksassa tämän nimenomaisen Bastuvisanin aikana Samu ihmetteli, että miksi saksalainen äänimies tulee yhtäkkiä syliin. Kun se lasikuituteippi oli sen verran nahkea, niin kitka kasvoi resonoinnin myötä niin isoksi, että virveli oli alkanut savuamaan. Mulla on vieläkin tallessa ne strapit ja ne on ruskeet. Ei ne liekissä ole olleet, mutta savu nous. Lähellä se kuitenkin oli. Vielä kun olis pari värssyä vetäny, niin liekit olis nousseet. Minusta tuo on kova! Bastuvisan on tulista kamaa!
Levyn vaikuttavuutta kuvaa myös hetki, kun Tuomon sen aikainen puoliso puhkesi kyyneliin kuultuaan Henri Sorvalin levylle soittaman intron.
– ”Perkele, täs on jotain voimaa”. Ja onhan se hyvä, Tuomo niittaa.
– Se on jännä, että joistain jutuista vaan tietää. Täähän ei ole mitään tulosurheilua. Jos heität 80 metriä piirimestaruuskisoissa, olet suomenmestaruuskisoissa. Jos heität siellä 85 metriä, pääset olympialaisiin. Täällä taas saatat soittaa vaikka minkälaista, mutta se tarkoittaa, että olet vasta saanut lottoarvan. Se on niin paljon vielä kaikesta muusta kiinni.
– Mutta tässä Finntrollin tapauksessa se liekki oli tosi iso. Oli ilo ja onni olla mukana sellaisessa projektissa, joka menee maaliin ja kuulijat löytää sen. Uutta tehdessä sitä yleisöä ei aina löydy ajoissa. Yleisö saattaa löytyä vasta kymmenen vuoden päästä.
– Monta juttua olen nähnyt menevän päin helvettiä sen takia, että olosuhteet tai jokin muu mättää. Yleisö ja bändi ei kohtaa. Kysymys ei ole siitä että musiikki olisi huonoa. Aika vain saattaa olla väärä. Siitä tulee vaan niin surulliseksi, kun niin paljon hyvää menee maailmassa keturalleen. Me ei ehkä ikinä olla kuultu maailman parhaita levyjä.
• ”Folk Metal Big 5” -kirja on arvosteltu Riffissä 4/2020.
Tuomo ja kompression ihmeet
Barefoot Brothersin Liquid Pigfarm -debyyttiä miksattaessa päälle jäänyt tylyn kuuloinen kompura aiheutti bändin innostumisen lisäksi Valtoselle ymmärryksen siitä, kuinka paljon kompressointi on vaikuttanut kaikkeen populaarimusiikin kuulemiseen.
– Se oli tavallaan oppitunti siitä, miten kompressio on meidän kollektiivisessa muistissa rock’n’rollin ääni. Tärkeä oppi siitä, miksi me miellämme asiat kuulostavan siltä kuin ne kuulostavat. Mikä tahansa alkupään tuotanto, vaikka Elvis, se soundi on muodostunut siitä, kun piti päästä kohinan ja särön väliin. Ja se väli on näin pieni (Tuomo demonstroi käsillään kymmenen sentin väliä). Ne oli jo silloin sen volyymisodan kanssa tekemisissä. Niillä oli vain eri aseet. Oli se sitten mitä tahansa Fairchildia tai Pultecia, jo siinä vaiheessa se teknologia pyrki kompressoimaan. Putket ja nauha tekee helposti sen, jos sitä ajaa vähän reippaammin. Se dynamiikka-alue määrittyi tietyllä tavalla ja siitä syntyi meille se tietty muistijälki. Niitä asioita tuli silloin pohdittua.
– Eri aikoina musaa on kompressoitu vähän eri koneilla ja eri tavoin. Ja heti me saadaan kiinni siitä soundista, että milloin tai mihin henkeen musiikki on miksattu ja masteroitu.
– Minähän olin tosi pitkään nauhamies, kun se ”Ohon” sanominen oli niin vaikeata. Sen takia olen myös MOTU-mies, sillä ne oli ensimmäiset vehkeet, jotka kesti luotettavasti synkassa nauhakoneiden kanssa päivästä toiseen. Mä kokeilin monia laitteita, ja se oli tosi perseestä sanoa asiakkaalle, ”Tsori, tää ei nyt toimi”.
– Paljon myöhemmin, Trio Niskalaukaus-aikoina Martikaisen Jarkko sanoi levynteon loppupuolella, että ”Ei olla tehty minkäänlaista koneremppaa koko sessioiden aikana”. ”Miten niin?” ”No kun me tehtiin YUP:n levyjä, niin ainakin yksi päivä viikossa meni, että koitetaan löytää fileja ja laittaa konetta kasaan”.
– ”No eihän se kuulu bisnekseen ollenkaan. Soittohommissahan täällä ollaan, eikä tietokonehommissa”.
– Olin tehnyt selkeät rajat itselleni. Kone ei ollut koskaan verkossa, siihen ei asennettu ikinä mitään muuta kun ne ohjelmat jotka oli sen työnteon kannalta olennaisia. Sillä tavalla pidin sitä puhtautta yllä. Ja toisaalta systeemiä pystyssä pitävälle kovalevylle ei ikinä äänitetty. Oli ulkoisia- ja erillisiä levyjä, joita vaihdeltiin sitten tilanteen mukaan. Sillä tavalla pysyi roti siinä hommassa.
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2020. Vastaavan tyyppisiä, musiikin tekemiseen syvällisesti pureutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukku-palvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
