Jussi Jaakonaho on viime vuodet keskittynyt säveltämään musiikkia tv-sarjoihin. Toiselle sooloalbumilleen Jaakonaho metsästi tunnelmia ja rikasta soundimaailmaa, mutta vältteli kitarasooloja.
Muusikko-tuottaja Jussi Jaakonahon (s. 1970) edellinen soololevy, Ghost Riot (2017), noteerattiin ulkomaisia kitaralehtiä myöten. Vahvan visuaaliseksi kokemukseksi ylistetty instrumentaalilevy enteili tulevaa. Pian Jaakonaho oli säveltämässä musiikkia Mika Ronkaisen ohjaamaan Kaikki synnit -tv-sarjaan.
Sävellystyö olikin korona-ajan keikkasulun pelastus. Elisa Viihteen tilaama rikossarja oli menestys ja sai jatkoa. Nyt sitä on tehty jo kolme tuotantokautta ja myös Yle on esittänyt sarjan.
Jaakonahon musiikki on myös levinnyt Syntien mukana ympäri maailmaa, sillä sarjan oikeudet on tähän mennessä myyty jo yli 60 maahan.
Elokuvasäveltäjän toinen oma soololevy, Build, liikkuu jälleen hyvin visuaalisissa tunnelmissa – vaikka Jaakonaho ei itse mielellään luonnehtisikaan musiikkiansa cinemaattiseksi. No, instrumentaalimusiikin määrittely on aina yhtä ongelmallista, ja Buildillakin makuja on kuin hyvässä bouillabaissessa.
Jaakonaho itse kokee kertovansa musiikillaan omaa tarinaansa:
”Kerron missä menen juuri nyt elämässäni”, hän toteaa.
Musiikista voisi päätellä, että hyvääkin kuuluu, sillä edellisen levyn jännitteiseen ja raskaaseen tunnelmaan on tullut paljon positiivisia sävyjä. Musiikissa kuuluu myös luopumisen haikeutta. Jaakonaho kertoo monen asian muuttuneen; isän kuolema, lasten aikuistuminen ja parisuhteen päättyminen – kaikki nämä heijastuivat musiikkiin.
Sisäisen maailman pohdinnat kertovatkin jotain olennaista taiteilijan tekemisistä. Vaikka Jaakonaho tunnetaankin loistavan ilmaisukykyisenä kitaristina, määrittelee soololevyä paljon enemmän säveltäjänä esteettinen maailma kuin kitarismi. Onhan Jaakonaho myös menestynyt tuottaja ja Teosto-palkittu säveltäjä (vuodelta 2007), joten ei ole ihme, että levyn eetoksessa kitara on alisteinen kokonaiskuvalle. Se asettaa hyvin erilaiset raamit kuin suurimmalle osalle ns. kitaralevyistä.
Kansainvälisiä vieraita ja kotimaisia huippuja
Jaakonahon ei tarvitse haalia ulkomaan tähtinimiä tarraksi levynkanteen, sillä loistavia soittajia löytyy kosolti lähipiiristä. Build-levyllä tärkein tukijalka on rumpali Niko Votkin, jonka kanssa Jaakonaholla on vuosikymmenen mittainen bändihistoria Ismo Alangon riveissä.
”Meillä on niin hyvä soitannollinen ja inhimillinen yhteys, etten ajatellutkaan muita rumpaleita”, sanoo Jaakonaho.
Noin puolet biiseistä sai kompin niin, että kapellimestari itse soitti bassoa livenä rumpujen kanssa. Toinen luottoperkussionisti on Mamba Assefa, jonka Ambience Studios toimi myös rumpujen äänityspaikkana. Assefan ja Jaakonahon yhteys on luotu The Shubie Brothersissa, joka on ollut niin ikään hyvin aktiivinen instrumentaalimusiikin saralla.
Sen sijaan syy siihen, miksi Wilco-yhtyeen Glenn Kotche päätyi levylle, liittyy Kaikki synnit -sarjaan. Oli vuosi 2018 ja Jaakonaho oli alkanut työstää musiikkia ensimmäistä tuotantokautta varten. Yksi idea vaati perkussioita ja Kotche asui sattumalta Suomessa vaimonsa töiden vuoksi.
”Tunsin Glennin ennestään, koska olimme lämpänneet The Latebirdsin kanssa Wilcoa monta kertaa. Kävin äänittämässä perkat Glennin kotona Espoossa”, kertoo Jaakonaho.
Kyseinen musiikillinen tuotos jäi kuitenkin yli scoresta. Vuosien päästä siitä Jaakonaho jalosti idean levylleen, syntyi Drive. Biisiä työstäessään Jaakonaho ei ensin edes muistanut Kotchen soittavan nauhalla. Perkussioiden osuus on pikemminkin äänimaisemaa kuin varsinaista rytmiä.
Driven määrittelevin soitin sen sijaan on ronroco (matalavireinen charango), jonka haikea soundi on tunnistettava myös ensimmäisellä soololevyllä.
Jos Kotchen osuus on hyvin mausteellinen, oli sitä Jaakonahon soitto-ohjeistuskin. Koska demon kitara oli rubato, pyysi Jaakonaho soittamaan vapaasti ”mitä haluaa”. Tämä on myös hänen toimintaperiaatteensa yleisemmin, antaa ammattimuusikolle vapaus toteuttaa omaa luovuuttaan.
Kotchen atmosfäärinen raita on kuitenkin olennainen biisin tunnelman kannalta. Myös tätä ajatusta Jaakonaho on vaalinut levyllään kautta linjan. Jokaisessa biisissä on raitoja, joiden olemassaoloa ei välttämättä huomaa tarkemmallakaan kuuntelulla. On feedbackkitaraa ja eri rekistereissä olevia eri soittimilla suoritettuja tuplauksia ja stemmoja. Niiden merkitys on kuitenkin rikkaan kokonaissoinnin luomisen kannalta olennaisen tärkeä. Monesti onkin vaikea sanoa, mikä soitin on minkäkin teeman takana, koska soundin paksuus muodostuu useasta instrumentista.
Tärkeä osa levyn avausbiisin, Cricketsin, tunnelmaa ovat sanattomat lauluharmoniat. Stemmamaton takana on nuori laulajalupaus, Amalia Martinez, Jaakonahon tytärpuoli.
”Amalia osallistui osuuksien tekoon omalla luovalla panoksellaan”, kehuu Jaakonaho. Martinez onkin levyn ainoa laulaja.
Biisi onkin hyvin monisyinen paketti, joka koostuu kahdesta eri osasta. Loppuosan huipennus on laulustemmojen seasta nouseva tenorisaksofonisoolo. Sen soittaa Joakim Berghäll, myös Alangon bändistä tuttu soittokaveri. Niin ikään Berghällilla oli täysin vapaat kädet. ”Ollaan soitettu Jusun kanssa niin paljon, että hän tietää, mistä sävelkielestä tykkään”, sanoo Jaakonaho, joka ei missään nimessä halunnut ottaa soolokitaristin paikkaa, vaikka itse biisi olisi tarjonnut mahdollisuudet väkevälle sankarisoololle. Liiallinen kitarismi olisi Jaakonahon mukaan voinut kuitenkin tuhota koko biisin.
Rajat luovat raamit
Jaakonaholla onkin hyvin tarkat esteettiset lähtökohdat tekemiselleen, millaista kuvaa hän on maalaamassa. Työssään hän on tottunut rajoihin. Kitaristintontti on määritelty kulloisenkin artistin mukaan. Chisun bändissä se oli kurinalaista komppaamista koneiden seassa, kitaravetoisessa Alangon bändissäkin biiseille alisteista.
Työssään tuottajana Jaakonaho on vastaavasti palvellut niin levy-yhtiötä kuin artistia. Hänelle on ollut kunnia-asia pysyä aikatauluissa ja aina budjetissa, pysyä siis raameissa. Ja vaikka väitänkin tunnistavani Jaakonahon tuottamissa albumeissa jotain samankaltaisuutta, on lähtökohtana tietenkin aina kaivaa artistista se olennainen ydin.
Mutta mitä tekee tuottaja, kun kyseessä on oma soololevy? Kun vain oma luovuus on rajana ja oma kotistudiossakin tarjoaa hyvät puitteet luoda mitä tahansa.
”En etukäteen päättänyt, millaisen levyn aion tehdä, katsoin mitä tulee. Tallensin kovalevylle noin 50 musiikillista ideaa, niistä kahdeksan läpäisi seulan”, kertoo Jaakonaho, jolle tärkeintä on se, ettei oma sävelkieli ärsytä. Itsekritiikki voikin olla tyrmäävä.
”Sitten kun se puhuttelee ja jaksan innostua siitä vain musana – niin kuin se olisi kenen vain tekemää – minulla on fiilistä tehdä sitä”, hän pohtii.
Casting on tärkeä vaihe
Toinen kiinnostava määritelmä koskee vierailijoita. Kuten jo todettiin, Jaakonaho ei halua antaa muusikoille tarkkoja ohjeita. Hän kokee, että tärkein vaihe on jo casting, täytyy miettiä ketä pyytää. Yksi merkittävimmistä ja samalla myös nimekkäin vieras on Dana Colley, The Morpine -yhtyeen legendaarinen saksofonisti.
Jaakonaho oli pohtinut, että bostonilainen Colley sopisi hyvin Low Blow -biisin äänimaisemaan, jossa kaikki soi nimensä mukaisesti alarekisteristä. Colley on tunnettu erityisesti usvaisesta soundistaan. Voisi kuvitella, että tällaisen tähtimuusikon saaminen olisi vaikeaa, mutta oikeaa reittiä pitkin pistetty kysely oli salamannopea.
”Bostonin musapiirit ei ole mitenkään erityisen isot. Laiton tutulleni Chris Cotelle viestiä, että voisiko hän kysyä ystäväänsä Colleyta, tästä oli ollut joskus puhetta. Cote vastasi empimättä, että ottaa hoitaa asiaan. Vartin päästä hän laittoi viestiä, että ’vierailu onnistuu!’”
Se, mitä sitten tapahtui, on hauska tarina. Jaakonaho meilasi biisin, johon oli soittanut teemat kitaralla. ”Olin pedannut siihen pitkän soolopaikan ja tilasin Colleylta sen soolon. Loppujen lopuksi sain kaikkea muuta, mutten sitä sooloa”, nauraa Jaakonaho.
Colley oli hukannut saamansa meilin ja kun hän sitten pyysi biisiä uudestaan, laittoi Jaakonaho biisin muttei ohjeita. Niinpä Colley soitti sen, mitä oletti, eli teeman. Sointujen ympärille hän kutoi mielenkiintoiset harmoniat – jotka tuovat vahvasti mieleen Morphinen soundin – mutta jätti soololle pyhitetyn tilan tyhjäksi. Jaakonaho joutui näin ”pakon edessä” soittamaan kitarasoolon fonille tarkoitettuun paikkaan. Onneksi. Lopputulos on todella onnistunut. Kyseinen soolo on myös levyn ainoa varsinainen kitarasoolo.
”Se tuli uhattuna.”
Eipä sitä olisi kukaan muukaan voinut soittaa, sillä kitaristi voi pyytää vieraaksi fonisteja muttei kuitenkaan kitaristikollegoita.
”Sen soolon improvisoin, koska en näe oikein mitään muutakaan järkevää soittotapaa”, hän pohtii. Samaa improvisointimetodia Jaakonaho käytti toisinaan säveltäessään.
”Kun huomasin, että soitin jotain kiinnostavaa, tuplasin sen. Näin yksittäinen melodia alkoi kuulostaa harkitun sävelletyltä teemalta”, hän selittää.
Captain Beefheart ja Dr. Dre
Levyn aggressiivisin biisi on Magnetic, jossa tärkein muusikko on rumpali Votkin.
”Halusin levylle räyhäkkäämmänkin biisin. Kun mentiin äänittämään rummut, oli vain harmonia ja rytmi-idea. Sanoin Nikolle, että ’soita niin kuin Bill Bruford’. Halusin King Crimsonin Red-levyn tunnelmaa. Niko ymmärsi heti mitä hain.”
Kieltämättä myös komppikitaroissa on jotain Robert Frippin kulmikkuudesta. Biisissä on myös vahvat Captain Beefheart -fiilikset ja täysin tarkoituksella. Jaakonahon yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä kotijumalista on ollut Beefheart ja hänen poikkitaiteellinen musiikkinsa.
Biisissä on myös viittaus, jota ei välttämättä moni huomaa, mutta joka kertoo jotain Jaakonahon monipuolisuudesta tuottajana. Loppupuolella oleva melodisempi osa kätkee sisäänsä Dr. Dren ”The Next Episode” -riffin lähes sellaisenaan. Biisissä se on varsin hauska elementti!
Sointukierto jazzmuusikoiden muovattavaksi
Levyn loppupuolella on muusta materiaalista poikkeava biisi: In Between. Sen soundi rakentuu jazztriolle. Jaakonaholla oli sointukierto, jonka hän soitti pianolla, kitaralla ja bassolla. Kokonaisuus alkoi kuulua säveltäjän mielessä jazztriona. Niinpä hän pyysi studioon jazzin erikoismiehet Tuomo Prättälän ja Antti Lötjösen.
”Halusin nimenomaan heidät. Ajattelin, että jos siitä tulee hyvä, niin biisi menee levylle, muuten ei.”
Jaakonaho printtasi neljän soinnun kadenssin nuoteiksi ja jo Ilmiliekki Quartetissa yhdessä soittaneet Prättälä ja Lötjönen tekivät työtä käskettyä. Heidän käsissään nuotit olivat muovailuvahaa.
”Siellä oli harmonisia tapahtumia, mistä tykkäsin. Halusin, että ne on siellä, mutta sen jälkeen he saivat improvisoida. Soitin sen oman asiani ja lopetin kun he lähtivät omille poluilleen.”
Lötjösen kontrabasso ja Prättälän käsittelyssä oleva Sonic Pumpin flyygeli tuovat sähköiseen levykokonaisuuteen virkistävän erilaisen tuulahduksen.
”Oli hauska seurata kuinka luontevasti ja nopeasti he kommunikoivat. Äänitin kolme tai neljä ottoa, jotka olivat kaikki ihan erilaisia, mikä jazzmusikoiden kanssa on mahtavaa. Jonkun aikaa pohdiskelin, että voiko tällaista jazzia levylle laittaa. Mutta voihan sitä laittaa mitä vaan, kun vaan laittaa”, sanoo Jaakonaho.
Elektroninen alusmatto pulputtaa pohjalla nivoen teoksen osaksi isompaa kokonaisuutta.
”Alunperinkin siis tässä biisissä mulla oli tuollaista maisemointia. Mätsäsin sen maailman tuohon jazzin soittoon.”
Taiteellista vapautta ja tiukka deadline
Taas palataan kuitenkin samaan, että tärkeintä Jaakonahosta oli saada kovan luokan jazzsoittajat vapautumaan soittamaan mitä haluavat.
”Olen nähnyt vierestä, kun pyydetään joku tyyppi soittamaan, mutta sitten ei anneta sen olla oma itsensä. Täytyy pyytää semmoinen soittaja, jonka soitannollinen energia ja tyylitaju sopii biisin maailmaan.”
Jaakonaholla on kuitenkin hyvä neuvo kollegoille, jotka haluavat saada omat soololevynsä valmiiksi: asettakaa deadlinet. Kun julkaisupakkoa ei ole, voi levystä tulla ikuisuusprojekti, jolle odotellaan tilattuja raitoja vuositolkulla. Soittajilla ei koskaan ole liikaa aikaa.
”Jusullakin oli niin kiire, että kun sillä oli kolme tuntia aikaa soittaa soolonsa, ajattelin että sen on pakko onnistua. Kuvittelin, että saan siltä kaksi tai kolme vaihtoehtoa, mutta sain yhden raidan. Onneksi se oli sit siinä”, nauraa Jaakonaho. ”Mun piti saada levy valmiiksi.”
Lopetetaan kitaristin juttu kuitenkin kitara-aforismiin. Miksi Jaakonaho halusi tehdä kitaralevyn, jossa on käytännössä vain yksi kitarasoolo?
”Suurin osa kitaralevyistä on sellaisia urheilulevyjä, jotka eivät puhuttele minua. Minulla oli tarve kertoa ihmisille, että ei ole pakko shreddata aivan saatanasti, että on tämmöinenkin vaihtoehto.”
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2024. Vastaavantyyppisiä, musiikin tekemisen eri puoliin syventyviä haastatteluita ja muita artikkeleita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
