Ida Nielsen & The Funkbots, vieraana Felix Zenger, Sellosali, Espoo 3.11.2023

Image

Kovin harmaana tunnetun härmäläisen marraskuun alkuun piti toki varata aika Ida Nielsenin musiikkihoitoon. Tämä huimat meriitit omaava  ja huipputaitavaksi tunnettu basisti on vieraillut maassamme suhteellisen usein, edellisen kerran viimeksi kesällä. Nyt hän marssitti mukanaan Sellosaliin oman bändinsä, sekä vierailevana solistina paikalle saapui myös Felix Zenger.

En voi olla ajattelematta kuvitteellista tilannetta, jossa Ida (s.1975) hakisi töitä päästäkseen soittamaan. Häneltä sitten kysyttäessä, mitä ja kenen kanssa sitä on tullut soitettua, yksi sana hiljentäisi kysyjän äkkiä kaivamaan kynää kontrahdin allekirjoitukseen: Prince. Nielsen oli legendaarisen Princen kokoonpanoissa kuusi vuotta 2010-2016  (The New Power Generation sekä 3rdEyeGirl), ja itsellänikin oli satumainen onni nähdä tuo Helsingin keikka Areenalla kesällä 2011. Lavalla siis Prince ja kompissa Nielsen! Näistä alkuasetelmista vuosien jälkeen siis kohti huomattavasti intiimimpää konserttia.

Keikka oli merkitty alkamaan varsin mukavasti alkuillasta jo klo 19, ja 400-paikkainen sali oli myyty ainakin puolilleen. Selkeän yksinkertaiselle lava-asetelmalle niminaisen mukana asteli kitaristi Oliver Engqvist, rap-solisti Kuku Agami sekä rumpali David Haynes. Ennen kuin huomasikaan, yhtyeen työn alla oli jo naisen single, Internet Crush, (2021).

Image

Musiikkijutut ovat lähtökohtaisesti makuasioita. Oma oppimääräni funkissa on välttävän ja tyydyttävän välistä, mutta vaikka bändi soi erittäin tiukasti, ei keikan alkuosa oikein meinannut maistua. Ei soitettu sinänsä ihan liian sisäsiistiäkään, mutta jollakin tapaa soundillisesti kyllä melkoisen kliinisesti. Ja pian olikin myönnettävä, että Nielsenin ongelma (jos niitä on) ovat kappaleet. Siinä mielessä ei ollut häneltä yhtään huonompi idea, kun illan aikana kuultiin parikin medleytä. Aidohkon itseironisesti Nielsen jälkimmäistä kuvailikin ”greatest hits”-tyyliseksi, ja nimeävänsä seuraavan kiertueen juuri samalla tavalla. Ja että meillähän, yleisöllä, on asiassa melko merkittävä rooli…

Nopearytmisesti edenneen keikan ensimmäisen kolmen vartin jälkeen Ida istui koskettimien ääreen, jääden kahdestaan kitaristinsa kanssa tunnelmoimaan balladin Scream myötä. Naisen laulussa ei ole yhtään mitään vikaa, mutta hiukan ohut kun äänialansa on, olisiko kuitenkin transponointi paikallaan, ellei sitten ihan jopa erillisen laulajan apu, lääkkeenä tuohon? Tämäpä taas on toki sitten kenties se makuasia, mutta onpa Nielsenillä nyt jo valmiiksi kokoonpanossaan räppäri, joka osaa nimenomaan myös laulaa, kuten tämä välillä häivähdyksenomaisesti teki taustoissa nytkin, kitaristin ohella. Sinänsä taas bassonsoitto kun yhdessä kera laulunhan on yleisesti todettu hyvin vaativaksi tehtäväksi.

Meikäläisittäin oli oikein mainiota, että seuraavana estradille kutsuttiin illan erikoisvieras, suomalainen beatboksaaja Felix Zenger. Muutaman hikisen sekunnin viive siinä, että mies sai omat kalusteensa lavan etureunassa kuntoon, osoitti sen tosiseikan, että rutiinia ei ole koskaan liikaa. Tämä taas on puhtaasti laitetekninen juttu. Ja sitten kyllä alkoikin muuten tapahtua!

Oli kertakaikkiaan mahtavaa seurata Zengerin ihmisrumpukonetta. Nielsen antoi lavan täysin Zengerin haltuun, ja seurasi tapahtumia vahvistimensa takaa. Zengerin vieressä räppäri Agaminkin hohtava hammaskerta tuli esiin pelkästä ihailusta ja hämmästyksestä. Miten tuo yksinkertaisesti on mahdollista? Missä välissä heppu vetää henkeä? En itsekään tässä osaa tilannetta oikein paremmin kuvata kuin että olipa huikeata kokea kotimainen ihmisrumpukone. Soundit, siis äänet, miehen improvisoidessa vaihtuivat solkenaan, ja ellei oikeasti olisi tiennyt kuulevansa ihmisääntä, olisi tuo kyllä mennyt täysillä läpi koneesta!

Nielsenin ja Zengerin yhteistyö alkoi aikanaan ”hihanvedolla”. Zenger oli Nielsenin Suomen keikalla lähestynyt tätä, ja ehdottanut tekemistä yhdessä. Sitten tuli korona, ja kaikki seisahtui tunnetusti vuosiksi. Mutta nyt oli nyt, ja seuraavana kuultiinkin heidän yhteistyönsä hedelmä, yhdessä kirjoitettu kappale Ninja, naisen kuudennelta, kesällä ilmestyneeltä soololevyltä More Sauce, Please!

Nielsen hehkutti Zengeriä yleisölleen aivan syystä yhä uudestaan, ja nyt lisättiin vielä tuhdisti pökköä rap-pesään, kun Felix improvisoi kahdestaan Agamin kanssa. Melkoista ilotulitusta. Oli kieltämättä hienoa todistaa, kuinka täpinöissään Nielsen ja yhtye Zengeristä oli.

You Can´t Fake The Funk (Sometimes A Girl Needs Some Sugar Too, 2011). Illan materiaalista olikin jo puhetta, mutta ajatus alkoi taas uudestaan hiukan harhailla muissa seikoissa, kun genren tyylin mukaan alettiin nyt pitkään ja hartaasti hokea mantraa ”Gotta keep the funk alive”. Ja pitihän meidän (istuvien) nostaa käsiä ylös ja laulaa mantraa mukana, ensin kovaa ja sitten hiukan kuiskaten. Eikä siinä mitään, onhan tuohon samaan laulatussyntiin langenneet kaikki vähäpätöisemmätkin artistit maailman sivu. Ehkä, etten sanoisi jopa varmasti, tuo olisikin mennyt heittämällä läpi ehkä juuri Princeltä tai vaikkapa sitten itse James Brownilta, mutta nyt kuulijalle iski hiukan kiusallinen olo.

Ei funk kai, kuten mikään muukaan tyylilaji, mihinkään häviämässä ole. Genre muiden joukossa! Nielsenin kannattaisi tämänlainen missio unohtaa saman tien, ja perehtyä tekemään riittävän kovia piisejä, koska siihen tarvittavaa taitoa, ja silminnähden myös intoa, naisella kyllä riittää. Bassonsa slap-tyylin soitannan viljelyn määrää voisi myös ehkä hiukan hillitä, sillä sorminsoittoa häneltä kuultiin nyt aivan liian vähän. Kuten keikan jälkeen pienessä juttutuokiossamme Puppe Strandberg sen hänkin kokemusasiantuntijana myönsi, miksaus kaikkineen oli saatu kyllä salissa tällä kertaa suhteellisen hienosti hanskaan.

 

Image

 

Princeä illan aikana ei olisi millään tavalla voitu välttää tai ohittaa, eikä onneksi niin tapahtunutkaan. Ennen aikojaan 2016 poismenneen bändipomonsa muistolle Nielsenin kynäilemä Purple Interlude kuultiin asianmukaisine värivaloineen. On metkaa, kuinka helposti pienin sovituskikoin ja yksittäisten soundien avulla entinen ”isäntä” oli välittömästi musiikillisesti läsnä. Illan viihdyttävimpiä hetkiä, pitää myöntää.

Varsinaisia pitkiä bassosooloja, saati kitarasoolojakaan ei illan aikana nyt yllättäen juuri kuultu. Mutta sen sijaan herkullista oli kuulla, kun Nielsen looppasi lennossa pienen pätkän soittoaan, ja komppasi tyrnästi siihen päälle.

 

Image

 

Engqvistillä puolestaan toki paikoitellen riitti tasan yksi sointu, genreuskollisissa funkeissahan kun tupataan ”jäämään jumiin” siihen yhteen, jota junnataan puhtaalla soundilla tarvittaessa vaikka kuinka pitkään. Miekkonen osasi soittaa soolonsa myös lähes irvistelemättä, mistä isot lisäpisteet, ilman muuta!

 

Image

Haynesille rummuissa taas riitti säestäjän rooli, ja beat oli tasaisen toimivaa. Muutama vaikuttava fillivyörytys toki saatiin tuta. Oli hepulla myös pieni oma soolopätkä, kun näytti miten setti soi ilman kapuloita, siis käsin, kuin perkussioita soittaen.

Kellon näyttäessä siinä 20.45 paikkeilla, Ida kyllä puuttui nimenomaan tähän sooloasiaan vielä varta vasten. Otti sen (”enemmän bassoa pitää kyllä olla”) näet paitsi soitannollisesti, myös suullisesti asiakseen, hädin tuskin lavalta encorea odottaessamme poistuttuaan. ”Hän näet yhtyeensä pomo kun on, niin laulettujen ja räpättyjen osuuksien väheneminenkin nyt vain on tässä se fakta.” Agami joutui sen vielä ääneen toteamaan. Pieni näyte siis pohjalta ”nainen ja basso”.

Zenger saatiin vielä encoreenkin koko yhtyeen mukana. Keikka päätettiin, kuten nykyään Nielsenin jokainen konsertti, kaiken funkin jälkeen reggaen suuntaan vahvasti kallellaan olevaan Free Ur Mind -kappaleeseen (Turnitup, 2016). ”Koska maailma tällä hetkellä, jos koskaan, tarvitsee rakkautta ja rauhaa”.
Tuohon ei kai ole juuri kenelläkään mitään lisäämistä.

 

Image

Kiitos ja näkemiin. Kaksi tuntia oli paahdettu ja tömistelty Idan korkosaappaiden tiukan tahdin komennossa ja funkisti. Ja mikä tietysti maksavalle kansalle parasta, vieläpä puoli tuntia ennakkotietoja pitempään!