Sali oli lähes täysi, kun askeettiselle estradille nousi herrasmieskolmikko, joka hillityn hallitusti vangitsi yleisönsä instrumentaalimusiikillaan heti alusta lähtien.
Parisen vuotta sitten syntyneen trion muodostavat saksalaissyntyinen kitaristi Pete Roth, basisti Mike Pratt sekä rumpali Bill Bruford. Validi Karkian klubi-iltaan Poriin yhtye saapui Ruotsin ja Norjan kautta.
Illan annista suurin osa oli yhtyeen versioita muiden tuotannosta. Toisena kappaleena kuullun, bändin omaa tuotantoa edustavan Full Circlen jälkeen Roth toivotti yleisön tervetulleeksi ja valotti hiukan trion tekemistä: kaikki ei ole loppuun asti käsikirjoitettua, ja jazzin annetaan ilmentyä sille ominaisessa, vapaasti virtaavassa ja pitkälle improvisoidussa muodossa.
Yhden ja saman kappaleen sisällä tunnelma ja tyyli vaihtuivatkin välillä niin, ettei perässä tahtonut pysyä.
Rumpaleiden rumpali
Rumpali Bill Brufordin (s.1949) ansiolista on yksinkertaisesti häkellyttävä. Hänet yhdistetään aina alkuaikojen Yes-yhtyeeseen, mutta kun CV sisältää pelkästään esimerkiksi myös sen virkeät aikalaiset ja kilpakumppanit Genesiksen ja King Crimsonin, pitää imaista äkkiä lisähappea. Jotain mies on tehnyt oikein.
Pete Roth oli lähistöllä ja sopivasti hollilla, kun Bruford päätti lopettaa 13 vuoden täydellisen soittamattomuutensa ja tekemättömyytensä rumpujen takana. Väsymys ja uupumus kun olivat lopulta voittaneet ja saaneet miehen lopettamaan samalla Earthworks-yhtyeensä vetämisen.
Saksalaissyntyinen kitaristi Roth oli tuttu jo entuudestaan paitsi Brufordin oppilaana, myös tämän rumputeknikkona aiemmilta vuosilta. Roth taas ehdotti basistiksi Mike Prattia ja koossa olikin parisen vuotta sitten syntynyt trio, joka saapui Poriin yhtyeen Pohjoismaiden kiertueen osalta Ruotsin ja Norjan kautta, Validi Karkian klubi-iltaan.
Brufordin tekemistä oli suuri ilo tarkastella vain parin metrin etäisyydeltä. Setti soi itsenään, eikä kuulokokemus tullut tässä asetelmassa PA:n kautta. Kapulat vaihtuivat tiuhaan tekijän hyppysissä risukeppiin tai malletteihin ja takaisin. Olipa avausnumerossa toisena työvälineenä pieni marakassikin. Surreyn mies oli yhtä vaivattomuutta, hymyä ja tilannetajua.
Pariinkin otteeseen kappaleiden edetessä kapellimestari, ja bändin johtaja Roth ja Pratt saivat kahdestaan jäädä luomaan kuulokuvaa, Brufordin pitäytyen soittamasta. Kun mies taas sitten aloitti rytminsä, oli tämän tästä välineenään pienen setin efekti-symbaali. ”Ykkönen” saatiin kajahtamaan ilmoille niin, ettei asia jäänyt puolitiehen. Ja kuten tämän tason soitantaan hyvin sopii, ei virvelin matto resonoinut häiritsevästi missään kohtaa. Asia, jota voi pitää jo jonkinlaisena saavutuksena sinänsä!
Ilmeikästä soittoa
Äänimaailma oli parhaimmillaan kuin pursuava herkkupöytä. Pratt muhevoitti nelikielisen murinaansa oktaaverin ja parin muunkin efektin kanssa. Rothilla noita purkkeja taas oli jo pienen putiikin verran, kun mies soitti lisäksi kahden eri vahvistimen avittamana.
Prattia oli mukava seurata. Vaikeita jakoja, eikä oikeastaan minkäänlaisia tuskan irvistelyjä. Mies sai runsaasti ansaittua soolotilaa, ja keinahteli leppoisasti soittonsa mukaan.
Rothin soitto oli oikein miellyttävää ja helponoloista. Puoliakustisen kitaransa äärimmäisen pelkistetyn soundin hän sai onneksi lopulta ryhdikkäämmäksikin. Nämä seikat, jos mitkä, ovat niitä makumieltymyksiä toki, mutta itse en koe saavani mitään irti pelkästä puhtaasta, kappaleesta toiseen kirkkaana soivasta pelistä.
Brufordin setti soi omalla, luonnollisella äänellään, eikä oppikirjanmukaisesta standardi-mikityksestä poikettu.
Usein kappale loppui Rothin käsimerkkiin. Siihen, jossa vedetään kuin pään korkeudella olevasta vivusta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Sinfonian muunnelmia
Vapaan muodon improvisaatiosta kuultiin muutama sana Rothin välipuheessa ja perään yleisö sai annoksensa Antonin Dvorakin sinfoniasta 9 (”Uudesta maailmasta”). Tässä tunnelma totisesti olikin kuin eri maailmasta.
Omalle tyttärelleen säveltämänsä Dancing With Grace edusti bändin alkuperäistä tuotantoa tyylikkäästi. Mies kyllä kertoi tyttäreensä kysyneen, miksi isänsä yleensä edes teki hänelle kappaleen. Sekin oli tullut ilmi, ettei se ollut ollut hänelle edes mieleen. Lasten suusta se totuus…
If Summer Had Its Ghosts -kappaleen muodossa, ja ohjelmiston aina vain monipuolistuessa, kuultiin nyt Brufordin säveltämää materiaalia. Hän teki samannnimisen levyn yhdessä kitaristi Ralph Townerin ja basisti Eddie Gomezin kanssa 1997. Kepeä kanttikomppi oli kuin tanssahtelua paljain jaloin. Joku henki salissa muuten totisesti heräsikin. Estradin katosta putosi valaisimen polttimo Prattin puolelle lavaa, hiukan hänen taakseen. Kaikki hyvin, bändi huomasi asian ja kohautteli olkapäitään.
Kuultiin Antônio Carlos Jobimin How Insensitive ja perään Wayne Shorterin Fee-Fi-Fo-Fum. Jotenkin havahduin tässä vaiheessa yhtyeen taikamaailman lumosta ja huomasin, että bändi oli soittanut jo peräti tunnin ja vartin, vain parin välipuheen tauottaessa.
Sitten maukas versio Gershwinin Summertimesta. Selkeästi näki, kuinka Bruford nautti ja otti hetkestä kaiken irti. Seuraavassa numerossa kielisoitinkaksikko taas saikin jäädä hetkeksi kahdestaan luomaan, Brufordin jalkautuessa hyväksi toviksi salin seinustan varjoon. Hiukan juomaa ja hetken päästä mukaan toimintaan.
Encore saatiin, ja sekä yhtye että yleisönsä kiitti. Tunti neljäkymmentäviisi minuuttia jazzia maailman huipulta eri suuntiin mukailtuna. Vaikka emme sitä yhtä Rothin kysymää kappaletta tunnistaneetkaan. Tätä kirjoittaessani yhtye valmistautuu toiseen Suomen keikkaansa Helsingissä.
