Keltaisista sadetakeista on kolmessakymmenessä vuodessa kasvanut sukupolvikokemus, joka täyttää helposti Olympiastadionin. Vaikuttava visuaalinen toteutus tuki hienosti musiikillista rikkautta.
Jos jotain jäi päällimmäiseksi tunteeksi Ultra Bran spektaakkelista, oli se ehdottomasti näyttävyys. Onhan 12-henkinen bändi ollut aina vaikuttava ryhmä, mutta nyt UB:n mukana lavalla oli jousiorkesteri ja brassisektio sekä lopulta monisatapäinen kuoro.
Niin kuin ei siinä olisi ollut jo katsomista, oli koko lava yhtä giganttista ruutua. Sinne projisoidut videopätkät saivat koko lavan kylpemään välillä auringonlaskunpunaisena, välillä kukkaloistossa tai upeasti toteutetuissa videopätkissä.
Uskon, että monille tämä ilta oli paluu 90-luvulle, kun lama-Suomi vielä valmistautui euroon. Silloin työväenlaululiikkeestä estetiikkaansa ammentava Ultra Bra hämmensi kenttää erikoisella musiikkikoktailillaan.
Muistiinpanoja illan nostalgiakokemuksesta.
Kun pääsen viimein takaisin stadionille kuvauskarsinasta (vietyäni ensin kameran narikkaan ja kuljettuani jälleen turvatarkastuksesta, jossa kahteen otteeseen etsittiin taittoveitseä kulttuuritoimittajan housuista ja lippiksen alta) istahdan paikalleni.
Todellakin, tänne ollaan tultu yhtä lailla näkemään kuin kuulemaan. Koko lavan levyinen valtava näyttö valaisee bändin. Haikara-kappale saavuttaessa pahaenteisesti soivan instrumentaalivälikkeen, voimme nähdä siipienväliltään noin satametriä leveän haikaran lentävän kohti. Tunnelma on uhkaavan vaikuttava kuin Hitchcockin Linnut-elokuvasta. ”Sen huuto rikkoo hiljaisuuden”, laulaa neliääninen ensemble Anna Ahmatovan runoa. Olen vaikuttunut.
Koko konsertin alussa on selvää, että mennään visuaalisuus ja nostalgisuus edellä.
Ensimmäisessä biisissä yleisöä pyydetään mukaan, Tule pelaamaan meidän kanssa krokettia, ja taustalla krokettimailat heiluvat kuin suoraan Ingmar Bergmanin mustavalkoelokuvasta.
Sitä ennen meitä oli lämmitelty mustavalkofilmeillä bändin varhaisvaiheista. Kuinka nuorilta Kallion ilmaisutaidelukion tyypit näyttivätkään, eikä kukaan voinut silloin aavistaa millainen sukupolvikokemus heidän hauskasta projektista kasvaisikaan.
Toisena kappaleena kuullaan upea Heikko valo. Kitaristi Joel Melasniemen wahwah-kitara ja rumpali Antti ”Letku” Lehtisen hakkaava komppi on Kingston Wall -pastissi, mutta kun Vuokko Hovatan soiva lauluääni ottaa ohjat, hypätään unenomaiseen näytelmään ja katkeransuloinen romantiikka asettuu laulun teemaksi.
”Heikko valo tulee huoneeseen, jossa on ohuet verhot”, runoilee sanoittaja Anni Sinnemäki bändiliideri Kerkko Koskisen sävellyksessä. Sitä ikonista UB:ta – bändin hienoimpia biisejä.
Maestro Koskinen on itseoikeutetusti keskellä lavaa Steinway & Sons -flyygelinsä kanssa kuin Elton John konsanaan. Olisin toivonut, että Koskinen olisi saanut jonkinlaisen soolo-osuuden, kenties improvisaation. Illan dramaturgia oli kuitenkin selvä, 33 biisiä vedetään läpi ilman ylimääräisiä sivupolkuja. Tämä ratkaisu tekee kesäiltaisesta parituntisesta yhteislaulutilaisuuden ja konsertin.
Rehellisyyden nimissä on muistettava, että Olympiastadiolla ei huipputekniikastakaan huolimatta saada sävyjä irti niin kuin konserttisalissa. Pömisevä basso ja festarirummut peittoavat helposti jousien nyanssit. Ilahduttavaa on kuitenkin se, että laulun sanoista saa selvän koko ajan ja hienosti soivan kvartetin lauluharmoniat tekevät sen UB-soundin, mitä me yleisössä odotammekin.
Bändi on monien tyylien sillisalaatti, josta muodostuu eheä kokonaisuus. Laulelmaa kyllä, mutta myös progea, naivismia ja iskelmää. Melasniemen telecasteriin liimatut tarrat kertoivat kitaristin punkmetal taustassa, joka kuuluu ajoittaisina kirskahtavina dissonansseina ja heavysoolopyrähdyksinä.
Oma lukunsa on Lehtisen niin ikään raskaamman rockin puolelta omaksuttu voimallinen takominen, joka tekee UB:sta progressiivisen hyökkäävän. Alkuperäinen perkussionisti, loistava Jan Pethman ei valitettavasti ole enää bändissä luomassa Lehtisen kanssa sitä upeaa vyörytystä, mihin minä 30 vuotta sitten ihastuin. Mieleeni tulee keikka Oulun Rauhalasta, jossa juuri breikannut 13-henkinen bändi oli ahtautunut pieneen opiskelijaravintolaan. Pethmanin perkussiotiski oli yleisön seassa. Vaikuttavinta oli kuitenkin se massiivisuus, millä bändi lumosi yleisönsä.
Pethmanin tämäniltainen tuuraaja on kuitenkin maailmanluokkaa, Apocalyptican entinen rumpali Mikko Siren, joka sai jopa oman soolospottinsa Älä soita tänne enää koskaan -kappaleessa. Hienoa! Ja Melasniemi pääsi taas väläyttelemään rock-klikkejään. Biisi pelastaakin tunnelmani, sillä sitä edeltänyt monotoninen hokema, Hei kuule Suomi, meinaa saada perseen maitohapoille. Tylsyydestä puheen ollen puhutaan hetki välispiikeistä.
Jostain syystä oli sitten päätetty, että laulaja Arto Talme vetää illan kaikki spiikit. Siis jokaisen. Kukaan muu ei hiiskunut sanaakaan. Ei edes pientä muisteloa säveltäjänero Koskiselta, tai spontaania tervehdystä basisti Tommi Saarikiveltä (jonka lavapresenssi oli energisen aktiivinen).
Orkesterissä on myös kaksi e-r-i-t-t-ä-i-n sanavalmista herraa – Lehtinen ja Melasniemi –, jotka voisivat milloin vain vetää kahden miehen stand-up-shown. Ei sanaakaan.
No tämän voi vielä ymmärtää dramaturgisena valintana, mutta en voi käsittää sitä, että karismaattiset naiset Terhi Kokkonen ja Vuokko Hovatta eivät puhuneet yleisölleen mitään. He kuitenkin ovat bändin ehdottomasti kirkkaimmat tähdet, jotka loistivat muutenkin jättäen mieslaulajat varjoonsa (sori miehet).
Kaiken lisäksi Hovatta on näyttelijä, joka voisi vetää vaikka minkälaiset ennakkoon kirjoitetut monologit, jos ei spontaani puhuminen innosta. Mutta ei. Sen sijaan yleisö sai kuulla hajuttoman Talmen niukan latteita välispiikkejä, jotka eivät varsinaisesti nostaneet tunnelmaa. Tämä dramaturginen seikka oli itselleni kaikkein heikoin juttu koko illasta.
No, mutta biisejähän tänne ollaan tultu kuulemaan ja mikä tärkeintä, neljän laulajan yhteislaulu toimii upeasti. Olli Virtaperko ja Talme täydensivät liidilauluista enimmäkseen vastanneita Kokkosta ja Hovattaa oivasti.
Varsinkin Hovatta on huikean hienossa vedossa. Hänen syvän soiva äänensä symboloi ainakin minulle nimenomaan UB:ta. Tämä tulee hyvin esille Pärnussa, Kroketti-levyn hitissä, jossa ilahduttavan pienimuotoinen sovitus antaa ilmaa ja tulkinnanvapautta Hovatalle. Melasniemikin soittaa ihan puhtaalla saundilla.
Sitten mennään tutusta uuteen: Aarre. Komeaa ja uutta UB:ta! Taustaprojisointiin ristikuvina näkyvät showvalot saavat nelikon näyttämään Abbalta ja yleisön keltainen sadetakkimeri kertoo yhteisöllisyydestä. (järkkäreilläkin oli keltaiset liivit!). Sitä kertoo myös kännykkävalomeri. Kaunista.
Seuraavassa hetkessä lava kylpee liekkimeressä kun Kalifornia-levyn pronssipatsas loistaa uhkaavana. Sokeana hetkenä esittelee tärkeän elementin, puhallinsektion. Se on vaikuttava. Ei edes sinfoniaorkesterissa ole kuutta käyrätorvea! Illan makeimman soolon vetää baritonisaksofonisti Linda Fredriksson. Fantastinen soolo bändin loppuaikojen jazzeimmassa biisissä oli itselleni keikan kliimaksi.
Toinen on ehdottomasti Savanni nukahtaa, joka on upea sävellys. Laulussa kiteytyy kaikki olennainen UB:sta, melodisuus, kiinnostavat harmoniat ja omaperäiset sanat. Suvereeniutta.
Jotain varovaisia viittauksia menneisyyden poliittiseen laululiikkeeseen tarjoilee Lähetystyö, jossa mennään jo Amerikkaan. Kun Colt-tytöt ratsastavat taustalla ”Arto ’25 For President” -huumorivaalimainos pyörii taustalla, on aika peittää yleisö konfettisateella.
Tästä ei enää pääse suuremmaksi muuta kuin marssittamalla lavalle 300 nuorta kuorolaista alleviivaamaan yhteislauluiltaa. Valkoisiin puetut nuoret ovat kuin jonkun kieroutuneen Kerkko-kultin lapsia (anteeksi mielikuva!), joita me keski-ikäinen yleisö kyyneleet silmäkulmissa ihastelimme. Oikeasti kaunista ja vaikuttavaa.
Sinä lähdit pois sekä Minä suojelen sinua kaikelta osoittavat, että Ultra Bra on loistava bändi, jolla mielettömän hieno biisirepertoaari.
Seuraavaa come-backia ja uutta materiaalia odotellessa!
