Elettiin nousukautta1990-luvun puolivälissä. Suomi kampesi itseään työläästi pystyasentoon järkyttävän laman alta. Painostava pimeys hälveni, nähtiin toistuvia pilkahduksia auringosta. Vähitellen Nokia alkoi vetää koko maata perässään kohti kukoistusta.
Elettiin ison murroksen kynnyksellä, lineaarinen televisio ja printtimedia tarjosivat viihdettä ja ravintoa kansan henkiseen nälkään, internetiä ei sen nykymuodossa vielä ollut.
Laivat eivät olleet enää puuta, mutta valokuvat otettiin filmikameralla ja kehitettiin paperille litkuissa kylvettämällä. Paperikuvat skannattiin taittajan työhuoneella leiskan suunnittelua varten, mutta kirjapainossa samat kuvat skannattiin arkkupakastimen kokoisella koneella uudestaan, nyt painokelpoiseen laatuun.
Lehtikin tarkistettiin ennen painatusta ”sinareista”, vanhan kansan kouluaikaisissa muistoissa elävien spriimonisteiden tapaisista tulosteista, joilla kahdeksan samalle painopinnalle sijoittuvaa sivua olivat yhdellä arkilla milloin ylös- milloin alaspäin. Arkit piti osata taitella tietyllä tavalla nipuksi, että siitä muodostui luettavan lehden tapainen pinkka, jossa sivut olivat yllättäen oikein päin ja numerojärjestyksessä. Ja jos ei ole koskaan saanut edes maantiekarttaa avaamisen jälkeen takaisin siistiksi vihkoseksi, niin…
Ajankuvaa on sekin, että ensimmäisen numeron lopussa julkaistu Vinkki-Riffi opasti valmistamaan ompelukehyksestä ja sukkahousuista pop-filtterin. Ja vaikka nyt naurattaa, niin se oli ihan validia tietoa sellaisella aikakaudella, jolla kaupalliset pop-filtterit maksoivat lähestulkoon saman kuin mikrofonit.
Muistan myyjän katseen Mäkisen pukimossa, kun koetin löytää myyntitelineestä sopivan tiheät mustat sukkahousut hanketta varten. Prototyyppi on muuten tallella ja se toimii, vaikka onkin museoitu jo aikoja sitten.
Toinen Martta Pirkkasen niksi oli leikata kombovahvistimen myyntipakkauksesta turhat lipat pois, että siitä sai pahvisuojan roudaukseen. Ja oli muitakin kikkoja jaossa.
Kalenterit vaihtuivat, vinkeistä tuli sofistikoituneempia. Peltonen rakensi malliksi yhden putken etuvahvistimen, Kantolan Martin suunnitteli kokonaisen efektipedaalien sarjan Riffin lukijoiden iloksi.
Mutta miksi?
Liikkeellepaneva voima Riffin perustamiseen oli pettymys erään kotimaisen musiikkilehden sisältöön ja tapaan, jolla lehteä tehtiin. Sen kirjoittajakuntaan oli päädytty sattumusten kautta ja vähin erin tunnelma happani.
Toimituksen palavereissa kulttuuria edusti valmis (juuri)musiikki lieveilmiöineen, ja oireyhtymään kuului, että vapaaliput tapahtumiin – erityisesti kesäfestareille – arvostettiin korkealle.
Syventymistä varsinaiseen soittamiseen taas ei pidetty tärkeänä journalismina, saatikka että oltaisin nähty musiikin tekemiseen tarvittavasta välineistöstä kirjoittamisessa jotakin arvoa.
Edellisellä vuosikymmenellä mediakenttä oli hetken näyttänyt valoisammalta, kun Pentti Niemen luotsaama Musiikkiuutiset oli löytänyt toimivalta tuntuvan tavan lähestyä musiikin parissa työskenteleviä ja sitä harrastavia monella eri tasolla samanaikaisesti. Ruskeasuon toimituksessa olin itsekin ottanut Penan ohjastuksessa ensimmäisiä askeleitani journalistina, mutta se lama oli sitten liikaa myös Musiikkiuutisten kantokyvylle. Aviisia kustantanut yhdistys pantiin polvilleen ja lehden kustannusoikeudet siirtyivät eteenpäin.
Samoin kourallinen meitä vanhoja Musiikkiuutisten kirjoittajia.
Nyt tiedetään paremmin, mutta silloin uskottiin ihan vilpittömästi, että kaksi henkitoreissaan korisevaa rampaa muodostaisivat letkeän parin. Se toinen klenkkaaja oli Jazz-liiton perinteikäs Rytmi, stand by -asentoon kytketty kustantajansa päänsärky.
Kaksi jalkapuolta naittamalla saatiin aikaan Rytmimusiikki, keinotekoinen yhdistelmä, jolla kuitenkin piti olla kaikki mahdollisuudet. Etenkin kun sen kustannusoikeudet hankki itselleen Edita (os. Valtion painatuskeskus), jolla näytti olevan pyrkyä maan suurimmaksi aikakauslehtitaloksi. Eipä olisi ainakaan muskeleista kiinni.
Ei kuitenkaan lähtenyt. Meidän vähemmistöryhmässä luettiin ulkomaisia soittajalehtiä ja oltaisiin haluttu tehdä niiden kaltaista julkaisua. Ei niinkään kiinnostanut artistin frisyyri eikä pöksyjen kuosi. Mutta kovasti houkutti tietää, millä se tuon soundin tekee ja miten nuo kompit rummutetaan. Lopulta lehden toimituskunnan kokouksissa ei ollut rytmiä eikä musiikkia ja ne alkoivat mennä ihon alle. Keulat kolisivat, otettin hatkat. Perustettiin sitten oma lehti, tämä Riffi.
Netti, ei ole
Internettiä ei käytännössä vielä ollut, mutta oli lupaus. Mediakentällä uskottiin aidosti, että viidessä vuodessa koko ala julkaisee kaiken sähköisesti. Siksipä Riffille avattiinkin sivusto ihan ensimmäisten joukossa tässä maassa. Mitään valmiita paketteja tai appeja ei ollut, mutta kymmenen hengen perustajaporukkaan kuului onneksi tietojenkäsittelyn ammattilaisia, jotka junailivat koko homman, juurikoodia vääntämällä.
Uskottiin myös, että viiden vuoden kohdalla julkaisu on sen kokoinen, että vääjäämättä joku iso kustantamo haluaa sen meiltä ostaa. Ajatus alkoi murentua, kun ne isot kustantamot ryhtyivät lakkauttamaan monta kertaa Riffiä isompia julkaisuita ”kannattamattomina”. Alkoi valjeta, että tässä taidettiinkin solmia pysyvämpi suhde tähän juttuun.
Vuosien saatossa on kyllä seurattu sivusta, miten markkinoille on koetettu puskea ihan uusiakin julkaisuita, mutta kivinen on ollut pelto kylvää ja laiha on ollut korjattu sato niin soittajlle kuin kulttuurin ystäville yleisemminkin suunnatuilla lehdillä. Näitä sammuneita tähtiä on arkistoitu Riffin toimituksen kahvihuoneen lehtihyllyyn useampia.
Muutama järjestölehti kuitenkin on osoittautunut kestäväksi. DAF ry:n viidakkorumpu on aina yhtä mielenkiintoinen tutkittava ja Musiikintekijät ry:n jäsenjulkaisu on ansiokas aviisi.
Paikoillenne, valmiit…
1996 aloittanut Riffi sai vahvan lähdön. Aika oli otollinen, meillä oli hirveä into – ja sitten Helsingin Sanomissa julkaistu toimittaja Pirkko Kotirinnan myönteinen arvio ensimmäisestä Riffistä antoi siivet lehden lentää.
Siihen aikaan lehtien kioski- ja markettimyyntiä dominoineelta Rautakirjalta oli stunttilehteä esitellen tiedusteltu mahdollisuutta saada ”uusi musiikkitekniikan aikakauslehti Riffi” irtonumeromyyntiin. Ei ollut mahdollista, kuului vastaus. Katsellaan nyt rauhassa vuosi tai kaksi, että pysyykö lehti edes olemassa…
Hesarin jutun jälkeen Ärrävaarasta soitettiin ja kysyttiin, saisiko sitä jo julkaistua numeroa vielä tilata tai voitaisiinko neuvotella ainakin kakkosnumerosta alkaen myynnistä heidän kauttaan.
Tällaiset hetket muistaa, koska niitä on niin vähän.
Ja kyllähän siitä toisesta Riffistä alkaen sukeutui kumppanuus Rautakirjan ja sen nykyisen perillisen, Lehtipisteen kanssa.
Se ensimmäinen numero oli kumminkin lähetetty maailmalle ihan muita reittejä. Lähdeviitettä ei nyt ole antaa, kun ei sellaista ole, mutta ulkomuistista hamuten voin kertoa suhteellisen varmana tietona, että noihin aikoihin suurinpiirtein jokaisessa suomalaiskaupungissa toimi vähintään yksi musiikkiliike ja pienissä taajamissakin joku saattoi sellaista pitää – ihan vaikka rakkaudesta lajiin, kun varsinainen leipä tuli kodinkoneita liikkeen toisessa päädyssä myymällä. Ehkä kauppias oli muusikko itsekin, tai ehkä soittajilla oli paremmat jutut, kuin mikrouunin ostajalla, mene tiedä. Riffiä näistä liikkeistä ryhtyi myymään päälle kaksikymmentä, maailma oli totisesti eri.
Lehmanin veljekset, prkl!
Tultiin vuosituhannen vaihteen yli, eivätkä tietokoneen jäätyneet pelättyyn K2-hetkeen. Jatkettiin kuin ei mitään, paitsi kovemmalla höngällä. Tekijäkunta kasvoi määrässä ja laadussa, lehteen lisättiin numeroita ja numeroihin lisättiin sivuja.
Vuosikymmenen lopulla pankkikriisin jälkiaalto pisti koko alan – ei vaan maailman – ja sen myötä Riffinkin seinää vasten. Erikoislehdellä menee parhaimmillaan lähes yhtä hyvin kuin sen lukijoilla ja ilmoittajakunnalla menee. Silloin ei mennyt yhtään mitenkään.
Muutoksista teki kivuliaampia toimintaa alusta asti leimannut meininki: kaikki rahat oli aina käytetty seuraavien numeroiden tekemiseen – vähän isompana ja himpun parempana. Sukanvarsi oli tyhjä, ei vältytty irtisanomisilta, eikä kolhuilta. Tyylipisteitä ei ansaittu eikä lohtareita jaettu. Sori siitä.
Noilla tietämillä tehtiin myös yksimielinen ratkaisu perustajaosakkaiden kesken. Lunastin muiden osuudet itselleni, ja jälkimmäiset 15 vuotta olen nyt ollut Riffin kustannusyhtiön ainoa omistaja. Nousukautta odotellen…
Salainen ainesosa
Kaikki tiedämme ettei sellaista ole. Mutta jos sellaisia olisi, niin niitä olisi mahdotonta laittaa mihinkään tärkeysjärjestykseen. Alusta asti on ollut kuitenkin tiettyjä avaintekijöitä, joiden varassa Riffi on toiminut.
On pieni, mutta erittäin sitoutunut lukijakunta, joka uskollisesti tilaa lehteä kotiinsa ja ostaa irtonumeroita. Ihmisiä, jotka messutapahtumissa saattavat tulla kertomaan, että jokainen numero on hyllyssä.
On yhtä sitoutunut tekijäkunta, joka on paiskinut töitä pienen pienellä korvauksella, ”aatteen vuoksi”.
On ollut joukko yrityksiä, jotka ovat halunneet käyttää Riffiä yhtenä markkinoinnin kanavanaan ja ostaneet lehdestä ilmoitustilaa.
Riffi elää marginaalissa, outona osana kulttuurin kenttää. Lehti ei nauti minkäänlaista yhteiskunnan tukea, sen on elätettävä itsensä omalla myynnillään.
Riffi ei nimittäin täytä Taiteen edistämiskeskuksen määritelmää kulttuurilehdestä. Pikemmin kyseessä on kuulemma jonkinlainen järjestö- tai ammattijulkaisu, jonka kustantaminen kuuluisi jollekin järjestölle tai ammattiliitolle (itse asiassa Tanskassa sikäläinen muusikoiden liitto julkaisi aikanaan lehteä, jonka sisältö oli hyvin samankaltainen kuin Riffin).
Silti kulttuuritukeen yleisesti kohdistuneet leikkaukset näkyvät kyllä Riffissä, koska ne osuvat suoraan niin monen lukijan ja Riffiä toimittavan elämään, kirjastoihin, oppilaitoksiin ja niin pois päin. Ne myös heijastuvat ilmoittajakunnan elinkeinoon – soitinten, audiolaitteiden ja tarvikkeiden myyntiin: eihän keikaton kitaristi kovin montaa kielipakkaa vuodessa tarvitse…
Kuusi vuotta sitten näihin aikoihin näytti siltä, että lehden julkaisu loppuu. Pandemiasta kuitenkin selvittiin, ja selvitty on sen jälkeenkin. Nyt ollaan kuin sillä kuuluisalla lisäajalla vakavasta sairaudesta hiljalleen toipuen. Ja kun sitä aikaa kerran näyttää tulevan edelleen lisää, niin käärittiin jo hihamme ja seuraavakin numero on työn alla.
Takaisin alkuun
Riffin perustamisen aikoihin Music Makers -studiolla äänittäjänä työskennellyt Sami Sarhamaa kirjoitti numeroon 1/1996 testin Yamahan järeästä 02R-digimikseristä otsikolla ”Iso pöytä hintaisekseen”. Martin Kantola puolestaan laati peräti kahdeksan suurikalvoisen studiomikrofonin vertailun ja kirjoitti vielä erikseen Groove Tubesin putkimikin testin. Kumpikin kuuluvat Riffin alkuperäiseen perustajoukkoon. Itse tein raportin Stratovariuksen studiotyöskentelystä Finnvoxilla ja kaikenlaista sälää siinä ohessa.
Tähän numeroon haastattelin Martinia, jonka suunnittelemasta mikrofonista Sami on laatinut testijutun. Näin kehä kiertyy, ei kiinni, vaan seuraavalle kierrokselle.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja
p.s.
Ja onhan tässä lehden rinnalla tullut julkaistua myös erinäisiä oppikirjoja, mutta se on ihan toisen tarinan aihe se.