Viime vuodelta siirtyneet Suomen keikat palkitsivat fanien sitkeän odotuksen, kun Glenn Hughes bändeineen nousi Kulttuuritalon lavalle juhlistamaan Deep Purplen Burn-levyn 50-vuotispäiviä.
Hughesin työteliäs yhtye otti miltei täyden Kulttuuritalon haltuunsa ikärajattoman keikan alkaessa mukavasti jo kello 19 pintaan.
Ensimmäinen biisi, Stormbringer, oli ehkä pieni yllätys, mutta yhtä kaikki loistava avausnumero samannimiseltä Deep Purple -levyltä 1974.
Näin saatin käyntiin hardrock-messu, josta ei nyansseja – eikä asiaan kuuluvaa, joskin toisaalta hetkittäin kliseistäkään fiilistelyä – puuttunut.
Riffin lukijat ovat asioista perillä, mutta kerrataan tässä muutama seikka kuitenkin. Purplessa, jonka mukana Hughes (s.1951) pääsi aikanaan maailman suurimmille estradeille, oli 1973 siinä tilanteessa, että basisti sekä vokalisti laitettiin vaihtoon.
Laulaja Ian Gillanin korvasi tuolloin tuiki tuntematon David Coverdale ja basisti Roger Gloverin tilalle astui Trapeze-yhtyeen Hughes.
Syntyi nk. Deep Purple Mk. III, jonka levyt Burn ja Stormbringer käänsivät bändin tarinan ihan uuteen aikaan. Noita mainittuja aikoja urallaan erittäin paljon soolomusiikkia ja erilaisia kirjavia projekteja tehnyt Hughes halusi nyt vielä ainakin tämän kiertueen verran siis juhlistaa.
Ja mikäs oli juhlistaessa, kun bändi svengasi mainiosti. Kuultiin Might Just Take Your Life sekä aivan liian vähälle huomiolle aikanaan jäänyt Sail Away, molemmat Burnilta. Näin sen pitikin mennä!
Hughes vaikutti hyvin terävältä ja tarkalta ja otti karismallaan yleisönsä hyppysiinsä välittömästi. Eturivin nassikka sai elämänsä plektran, eikä tilanteessa ollut mitään falskia.
Poika vielä tuuletti saalistaan asiaankuuluvasti!
Sitten muistumia matkan varrelta, kun Hughes kertoili uransa yhden merkkipaalun, California Jam -festivaalin, tapahtumista huhtikuussa 1974. Purple kun väänsi tuolloin ihan viime tippaan asti Emerson Lake Palmer -yhtyeen kanssa siitä, kumpi saa päättää suuren festivaalin setillään. Jotakin tapahtuman koosta kertoo se, että esiintyjinä olivat tuona päivänä esimerkiksi myös Eagles ja Black Sabbath, muiden muassa.
Ei varmaankaan tarvitse arvailla, kuka hääri asiassa pääpiruna. Kitaristi Ritchie Blackmore, joka oli päättänyt, ettei ennen auringonlaskua lavalle muuten nouse. Tarina oli pitkä ja herkullinen, mutta onneksi myös kamerat olivat aikanaan paikalla, ja tapaus on dokumentoitu jopa viralliselle DVD:lle (alunperin VHS:lle).
Illan keskivaiheilla rumpali Ash Sheehan aloittaa legendaarisen lehmänkellokompin, eikä se voi tarkoittaa kuin yhtä asiaa: You Fool No One! Alkuperäisessä sovituksessa tempoltaan nopean kompin yksi suolainen mauste oli symbaalin sammutus kesken kompin ja tämä hoitui tyylillä nytkin.
Hughes laulaa edelleen hyvin, välillä erittäin korkealtakin, ja taustalaulussa häntä auttaa luottokitaristi kiertueilta jo 17 vuoden ajalta, tanskalainen Sören Andersen. Andersen on energinen ja jaksaa hymyillä, soittaa päteviä versioita klassikoista, joissa purtavaa ja tekemistä tekijälle kyllä riittää. Sooloissa miehen mukana on myös asiaankuuluvaa tyylitajua, eikä tiluttelua nyt kuulla.
Kiertuebändin uusin jäsen, vasiten Norjan ja Suomen keikoille mukaan saatu kosketinsoittaja Lisa Müller saa hänkin soolotilaa, mutta jollakin tavalla hän jää hiukan taustatekijäksi, eikä hän missään kohtaa oikein pääse häikäisemään. Vertailukohdat tässä muusikoiden osalta ovat tietysti varsin väkeviä, mutta ryhmätyön lopputuloshan on se, joka merkitsee.
Tunnelma on katossa, ja katsomo mylvii.
You Foolista luodaankin näköjään sitten ihan kunnon spektaakkeli. Andersen kiusoittelee mukaillen Blackmorea, Lazyn ja ”Bluesin” riffeillä. Yhtye tulee mukaan, ja myös Hughes aloittaa oman persoonallisen tunnelmointinsa bluesin sinisin sävyin. Katsojia härnätään hetken aikaa High Ball Shooterin riffillä, kunnes palataan taas You Foolin teemaan.
Sheehan aloittaa nyt massiivisen rumpusoolon, joka on kieltämättä hyvin energinen, mutta vasta lopussa mies tuntuu pääsevän asiaan. Vauhti ja voima eivät heivaannu missään vaiheessa, mutta yhtäkkiä rumpali hermostuukin huomatessaan (ja matkii tätä) erään katsojan mielenkiinnon olevan enemmänkin puhelimessa, ja paiskaa vaarallisen näköisesti kapulansa tätä kohti.
Asia onneksemme unohtuu nopeasti, ei harmeja, ja kymmenen (!) minuutin urakka päättyy yhdenkäden tremololla – aivan Deep Purplen rytmimaestro Ian Paicen tyyliin. Päästään vielä You Fool No One -teemaan takaisin ja lopultakin ruotuun.
Hughes saa suunnitellun tauon tähän kohtaan ja mies kertoo värikästä ja vaiherikasta tarinaa goottilaisesta Clearwell Castle -kartanosta Walesissa. Sinne Purple oli majoittunut tekemään kappaleita syyskuussa 1973, sopivasti tunnelmaan kuuluvassa maanalaisessa tyrmässä. Noista sitten myöhemmin kehkeytyikin nimenomaan kokonaisuus Burn.
Hughes jatkaessaan kertomustaan myös vakavoituu, ja toteaa olevansa viimeinen, joka näitä Purple-kappaleita enää laulaa, kun Davidkin (Coverdale) on nyttemmin jo käytännössä esiintymisensä lopettanut.
Vuorossa on Mistreated, vahva, juureva blues-pohjainen klassikko. Soolotilaa illan vähitellen huipentuessa saavat niin Sorensen kuin Müllerkin.
Erinomaisilla, erottuvilla soundeilla soittanut Hughes lisää efektillään vielä tanakkaa murinaa bassoonsa, ja päräyttää pienen soolonpätkän hänkin, kun on päästy Gettin´ Tighter -kappaleeseen.
Jos konsertin alku oli loistava, keikan loppusuora on sitä myös, mutta täysin eri tavalla. Makuja on monia, ja nyt saatiin sekä soulia, että funkia (syy miksi Blackmore lähti). Tätä suuntaa edusti nyt kuultujen kappaleiden osalta levy Come Taste the Band (1975), jonka annista toisena nautittiin myös You Keep On Moving.
Glenn pääsee hiukan kärjistettynä uransa kokonaisuuden toiseen puoliskoon ja rakkauteensa hard rockiin, eikä säästele hitustakaan. Mies kiittää aidosti ja monisanaisesti maatamme ja uskollisia kannattajiaan.
Parin minuutin rotevien aplodien jälkeen saadaan encorena Burn. Lähes kahdeksan minuutin järkäle kuittaa kovat odotukset ja tunnin ja kolmen vartin verevä nostalgiatrippi saadaan ansaitsemaansa päätökseen.
Hughes esittelee vielä vuolaasti kehuen bändinsä jäsenet yksi kerrallaan. Yhtye poistuu tyytyväisen yleisön tehdessä samoin.
Legendat elävät elämäänsä, kun tarina on vahva. Tämä ilta jälleen kerran oli siitä erinomainen osoitus. Kuten edesmennyt Deep Purplen kosketinsoittaja Jon Lord osuvasti Hughesin esitteli: ”Man sounding like ice-cream.”
