Elokuussa jo ollaan ja rokki soi.
Kesän lopulta lämmettyä se onkin sitten paahtanut voimat vähiin yhdeltä ja toiseltakin. Keikka sisätiloissa ei suonut tässä mielesä virkistystä, sillä vaikka konserttipaikka onkin saanut nimensä nimenomaan jään perusteella, oli loppukesän helteiden lämmittämä sauna jo valmiiksi sietämättömän kuuma ja löylyt käsinkosketeltavan kosteat.
Ukkosmyrsky kuurosateineen jäi sentään nippanappa hallin ulkopuolelle, kun kansaa tuuttasi tulemaan käytävät ummessa. Nopea havainto kieltämättä ällistytti tarkkailijaa: kansalaiset olivat tungoksesta ja lämmöstä huolimatta seesteisiä ja oikein hyvällä tuulella. Tarjoiltava herkkukin oli kyllä tällä kertaa siitä harvinaisemmasta osastosta, kun illan pääesiintyjä ei maassamme ole vieraillut sitten 2013.
Queens of the Stone Age ei ole välttämättä ihan sitä, miltä sen äkkiseltään mielessään kuvittelisi. Toki asenne on erittäin rock, ja kitara pauhaa mielellään usein voimasäröllä, mutta tarinan juonessa on erittäin paljon mehukkaita yksityiskohtia ja pikantteja nyansseja. Josh Hommen (s.1973) johtama kvintetti on saavuttanut sen, mistä moni artisti turhaan unelmoi: oman tunnistettavan ja ennen kaikkea omintakeisen tyylin.
Hyvin rasvattu kone käynnistettiin miltei aikataulun mukaan kello 21. The End Is Nero -nimellä kulkeva kiertue saapui Suomeen Tallinnasta ja täpötäysi halli sai tuta kauan himoitsemansa.
Feel Good Hit of the Summerilla lähdettiin liikkeelle ja jo toisena kuultiin yksi bändin isoimmista hiteistä: No One Knows (Songs For The Deaf, 2002). Tuo levy esitteli aikanaan bändin jo paljonkin laajemmalle yleisölle, kun vetoapuna toimi Foo Fightersin Dave Grohl, joka soitti levyn rumpuosuudet, sekä albumin julkistamisen jälkeisen promo-kiertueen.
Esillepano oli näppärä ja valoshow tyylitajuisesti rakennettu, kun tunnelmia luotiin valon itsensä lisäksi myös varjoja hyväksi käyttäen. Kattaus ilmensi selkeästi enemmän teatterimaailman oivalluksia, ja erottui edukseen normaalista rock-keikan valaistuksesta.
Kukaan ei enää varmaankaan kaipaa niitä painavia valoheitintrusseja, joiden ripustamisessa saivat teknikot tosissaan vääntää tuntitolkulla. Kevyemmät valot, nykyisin käytännössä ledit, ovat nyt kustannustehokkainakin avainsana, ja spottien lukumäärä samalla sekin pienempi. Sama filosofia pätee hiukan myös varsin kompakteihin PA-systeemeihin. Raamit sinänsä ovat pienet ja tavaramäärä pienehkö, mutta ääntä kyllä sitten piisasi.
Yhtyeen toistaiseksi viimeisimmän studiolevyn, In Times New Roman (2023, lue arvio linkin kautta) kappale Carnavoyeur jollakin tapaa kokoaa yhteen tämän bändin olennaisen: Hommen levollisen helponoloinen laulu, jämpti peruskomppi, tyrnä, asiat ryhdissä pitävä basso ja pienet hetkittäiset kosketinkoristeet. Tämä on vain yksi bändin sapluunoista.
Keikan alkupuolella Homme puhuu kappaleiden väliin melko vähän, mutta innostuu asiasta illan edetessä. On hienoa todeta puheiden vilpittömyys.
Mies toteaa jo varhaisessa vaiheessa, että edellisestä vierailusta Suomessa on tosiaan aikaa, ja rupeaman edetessä hän onnistuu myös laulattamaan koko hallin, katsomosektori kerrallaan. Tavalla, jossa ei ole mitään teennäistä tai falskia. Massan palaute saa miehen melkein häkeltymään, ja se ei ole tässä tapauksessa ihan vähän, se.
QOTSA:n ryhmä on kova. Basisti Michael Shuman tekee tomerasti töitä, ja paaluttaa loistavin, erottuvin äänin perustukset bändille päteä, kuka milloinkin on enemmän vuorossa.
Rumpali Jon Theodorella riittää hänelläkin töitä. Tamppaavat tomikompit ovat yhtyeen muotissa suuressa roolissa, eikä kioskinsa ole mitenkään perussettiä kummempi. Miksi olisi?
The Way I Used To Do laittaa temmollaan lisää puhtia masiinaan. Hommen laulu on sarjassaan kyllä totisesti ilahduttava poikkeus. Ei kirkumista tai rääkymistä. Tyyli, tapa ja sävyt ovat miehen persoonan omat, ja ennen kaikkea: f-sana loistaa poissaolollaan välipuheissa. Se, mistä ja miten lauluissa sitten kenties lyriikoidaan, on ihan toinen asia.
Pääsääntöisesti Homme tietenkin kantaa vastuun laulusta sekä komppikitarasta, mutta istuu nyt lavalle ilmestyneen pianon ääreen: The Vampyre of Time and Memory. Yleisö nauttii joka hetkestä eikä mitään stimulanttisia välihuutoja kuulla.
Paitsi seuraavan kohdalla kirjaimellisesti kappaleen otsikon muodossa nasevasti: I Think I Lost My Headache! Hulvatonta tilannekomiikkaa. Ja kieltämättä suoranainen ihme, että päänsärkyä ei itselleni tässä ilmaannu. Ilmanvaihtoa hallissa ei ole nimeksikään.
Bassointro pitenee sopivasti ja maistuvasti. Homme selittää jotakin omista arkisista mieltymyksistään, ja painottaa samassa kasvisvaihtoehtoaan.
A Song for The Deaf. Ei siitä mihinkään pääse. Menossa on yksi vuoden (ja vuosien) kovimmista rock-keikoista Suomessa. Pienetkin asiat toimivat, ja syntymähullu miksaaja alkaa lopultakin päästä kiinni kupletin juonesta, vaikka koko ilta mennäänkin aivan liian kovan äänenpaineen merkeissä. Kiinnostavaa kieltämättä olisi ollut kuulla monitorimiksaukset lavan puolella. Täh?
Bändiä ei illan rupeaman aikana mitenkään esitellä, mutta kerrotaan nyt tässä, että koskettimissa (sekä satunnaisessa kitarassa) häärää Dean Fertita ja soolokitaran varressa on, satunnaisten kosketinosuuksien lisäksi, Troy Van Leeuwen. Tämä ei ole ihan standardiheppu, mitä lavakekkalointiin tulee, mutta taisi se yksittäinen selällään soittaminenkin (toivottavasti) olla osa performanssia.
Taas käytännön seikat puskevat äimistelijän iholle: parhaimmillaan valot ovat kuin stroboja, kuitenkaan niitä olematta. Hiilihappojäätä puskee tulemaan välillä solkenaan ja raivolla, joten mitä tuolla jalkoihinsa soittaja käytännössä oikein näkee?
Bändi erottuu myös muilla tavoilla. Pitkiä sooloja, jos edes pieniä, ei paljoakaan viljellä. Muheva vuoropuhelu kahden slide-kitaran välillä kyllä yhden kappaleen aluksi kuullaan.
Ohjelmisto etenee kuin juna, ja ammattitaidon sävyttämänä saumatta. En huomaa kuin Shumanin selustassa melko useastikin illan aikana pistäytyvän roudarin. Basisti itse liikkuu viileän levollisesti, eikä omaan katsantooni pääse mikään erottumaan sinänsä yhtään häiritsevänä.
Yksi illan kokokohdista on pitkähkö Make It With Chu. Nyt Homme nojaa henkisesti taakse ja nauttii joka hetkestä, kun myyty yleisö syö karpaasin kädestä. Ja kuten edellä jo todettiin, sektori kerrallaan saa nyt halli puolestaan laulaa annettujen ohjeiden mukaan. Homme onkin tulokseen hyvin tyytyväinen: ”So good”.
Little Sister, Go With The Flow ja A Song For The Dead.
Viimemainitun kestäessä hurmioitunut hallin lattiatason yleisö alkaa tanssia hurjaa ympyräänsä kiertäen. Nyt noita tanssipiirejä on jo kaksi! En ole koskaan todistanut moista ilonpitoa keikoilla! Kaikki tapahtuu hienossa järjestyksessä, kukaan ei kompuroi, eikä järjestysmiehillä ole asiaan puuttuminen. Jos se olisi edes mahdollista käytännössä nyt ollutkaan.
Kitara jää ulisemaan voimalla feedbackiaan, kun Theodore kappaleen lopuksi fillaa viimeiset mehut käsivarsistaan ja yhtye poistuu lavalta. Ei encorea, se nyt kun ei vain bändin tyyliin kuulu. ”It`s Over” laulaa Roy Orbison ämyreistä juhlakansan sumpliessa itseään ulos, jo ohimenneen ukkosrintaman kastelemaan ja ah – viilentämään iltaan.
Uskomaton kokemus ja myöskin koettelemus on takana. Tunti ja 45 minuuttia kovan tason rock-messua takana, nappulat siinä ihan tapissa, yhdessätoista. Lämpötila… + 30 C?
Vannomatta paras, mutta veikkaanpa tässä, että paria vuotta enempää ei välttämättä seuraavaa Queens of the Stone Agen keikkaa Suomeen tarvitse odottaa.
Jos pääesiintyjä olikin takuuvarma kortti, lämmittelijäksi kiertueelle valittu, kovassa nosteessa oleva brittipoppoo So Good oli sanalla sanoen mielenkiintoinen. Kolmesta naisvokalistista ja sitä säestävästä, ”possu”-pukuihin sonnustautuneesta perustriosta koostuva ryhmä puski reilun puoli tuntia tulemaan sanoituksiltaan ei-niin-kilttiä rytmitavaraa kovalla intensiteetillä.
Välittömästi mieleen tulivat Rage Against the Machine sekä Bloodhound Gang. Ja sanotaan, että ilkikurisempi sekä rockimpi versio Spice Girlsistä. Välitöntä kohkaamista, kovalla asenteella.
Nähtäväksi jää, kuinka tämä jengi sitten musiikin ylitsepursuavaan tarjontaan sijoittuu. Hauska oli myös havaita mimmien siirtyminen muina naisina hallin pelaaja-aitioon seuraamaan pääesiintyjän edesottamuksia. Ilman turvaihmisiä.
Lopuksi haluan vielä poikkeuksellisesti ja erikseen kiittää jäähallin ja keikkajärjestäjän henkilökuntaa erittäin mainiosta yhteistyöstä. Hyvä Suomi!
