Pop-maailmassa kaikki on joskus onneksemme ihan toisin. Ja toisin tarkoittaa tässä musiikillista näppäryyttä pienillä kikoilla, uudestaan ravistettuna. Tätä kuunnellessa vanhan otsarypyt suoristuvat väkisinkin edes hetkeksi.
Jossain vaiheessa kuulin Isle of Wight -saarelta alunperin kotoisin olevan yhtyeen kappaleen CPR ja välitön reaktioni oli: mitäs tämä nyt sitten oikein onkaan? Teini-iästä asti toisensa tunteneet Rhian Teasdale (laulu, komppikitara) sekä Hester Chambers (soolokitara, laulu) aloittivat tekemisensä musiikin parissa duona jo 2019, mutta toisen levynsä heinäkuussa 2025 julkaissut bändi on nykyään kvintetti, jonka täydentävät ensin vain kiertuekokoonpanoon kuuluneet Josh Mobaraki (kitara, koskettimet, taustalaulu), Ellis Durand (basso, taustalaulu) ja Doug Richards (rummut).
Liikkeelle päästäänkin juuri tuolla mainitulla kappaleella.
Rumpukomppi tuuppaa mukavasti kasvoille kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja vahvat analogiset vibat tekevät gutaa. Teasdale laulaa kuin olisi ihan tuossa vieressä, laiskanletkeästi, komppikitara nakuttaa riffiä ja basso jumppaa vastustamatonta svengiään.
Tarttumapintaa on kosolti läsnä ja kuulija takertuu siihen täysin huomaamattaan. Kertosäkeeseen, jota ei tarvitse odotella, päästäessä nostetaan intensiteettiä juuri sen verran kuin pitääkin. Teasdale jonglööraa äänellään ja mieleen tulee itsensä David Byrnen elkeet. Puntti alkaa vipattaa ja taivaan täyttää auringonpaiste.
Kirjaimellisesti elvyttävät siis kuulijaansa nyt nämä! Pitää tarkistaa kalenterista. Kyllä, vuosi on 2025.
Wet Leg onkin onnistunut mojovasti, hyvin ripeällä aikajanalla siinä, mistä muut vain uneksivat. 2022 debyyttialbumi (kuten tämä uusikin) nousi brittilistan ykköseksi ja Grammy-juhlassa yhtye pokkasi sekä parhaan vaihtoehtomusiikin että parhaan uuden artistin pokaalit.
Singlenä levyltä ensimmäisenä julkaistu Catch These Fists alkaa kuin asialla olisi vanha kunnon Blondie, ja rummuissa ainoa oikea, hiljan edesmennyt rytmipersoona vailla vertaa, Clem Burke (1954–2025)!
Kitarariffi vinkuu, kunnes laulun mukaan tultua se jää pois kelkasta, bändi pysäyttää menon miinus bassorumpu ja vokaalit – tauko – taas mennään.
Ei kertakeikkiaan mitään, mitä ei olisi jo tehty niin monesti aiemminkin, mutta Wet Legissä osataan temput ja he tuntuvat itsekin hihittävän mielissään. Helppoa tusinatavaraa? Ei ja ei missään tapauksessa!
Davina McCall on saanut nimensä ja inspiraationsa brittien tv-juontajasta ja lyriikoissa leikitellään hauskasti myös Shakiralla.
Hyväntuulista ja taidokasta. Kevyttä, mutta musiikillisesti painavaa antia, ja nimenomaan parahultaista vaihtoehtoa kaikelle nykyiselle AI-tuotetulle valtavirralle.
Jennifer´s Body pistää menemään monotonisesti, laulun myötäillessä kitaraa, nyt saadaan kanttikomppiakin ja tunnelmat kappaleen edetessä vaihtuvat hetki hetkeltä. Kenties jo hoksasittekin, että nimessä on jotakin tuttua?
Kieli poskessa tehdystä kauhufilmistä on pikku pala tiemmä kyllä otsikkonsa napannutkin, ja tuohon tyyliin oikein sopivasti liittyenkin: seinäloppu.
Dan Careyn (meriiteissä esim. Tame Impala, Fatboy Slim ja Kylie Minogue) tuotanto ja Alan Moulderin miksaus tekevät levyn kuuntelusta vaivatonta. Lopputuloksen viimeistelee Matt Coltonin masterointi. On terävästi ymmärretty ja sisäistetty, mihin ollaan tähtäämässä. On sitten ihan makuasia, miten kokonaisuutta haluaa tyylillisesti määritellä. Aineksia viihdyttävään ja iloa tuottavaan kokonaisuuteen on saatu isosta paletista: vaihtoehtorockista, vinksahtaneesta popista, punkista, uudesta aallosta ja niin edelleen.
Pillow Talk on kuin vasta menoon mukaan päässeille tarkoitettu omanlaisensa, kevyempi versio Foo Fightersin puuhista. Dave Grohlilta taas sinänsä kun ei taida nykyään oikein mikään artisti välttyä. ”Kaikkien kaveri” Dave kun oli taannoin Wet Leginkin keikalla vieraillut.
Kappaleet ovat niin kompakteja karkkeja kuin olla voivat. Varsinaisia sooloja ei tällaisen miniatyyritaiteen raameissa ole varaa viljellä, mutta pieni näyte mestarillisesta kitarasoolon pätkästä nautitaan Don´t Speak -kappaleessa.
Kappaleet on merkitty kirjavasti koko bändin nimiin niin, että kaikki ovat olleet tekemässä jotakin kappaletta, ja että tusinasta vain kaksi on sellaisia, jossa tekemässä ei ole ollut Rhian Teasdale. Hän on kertonut, että lopputulos haluttiin luoda keikoilla hyvin käytännössä soitettavaksi. Muutama kappale jätettiin pois tyyliltään erilaisena.
Tusina kappaletta 38 minuutissa on kova saavutus. Ei kenkiin puhaltelua, eikä ”nerokkaita”, tarpeettomia lisäosia, siltoja ja sooloja. Liian kauan maailman musiikkiympyröissä täysin poissuljettu ja hyljeksitty huumori kokoistaa ja elää viriilisti Wet Legin sanoituksissa.
Se tuo aitoa iloa ja pontta itse kunkin arkeen, jos sen antaa vaikuttaa. Liian vakavasti ei kannata asioihin, musiikkiinkaan, suhtautua.
Reippaan menon sekaan on sijoitettu myös unelias balladi, ”11:21”. Tuo sekä levyn päättävä U And Me At Home ovat kenties ne, joita ilman kokonaisuus hipoisi täysiä pisteitä, tai olisi ilmankin pärjännyt. Jälkimmäinen kun on kuin se pakollinen veto, jota käytetään keikan soundcheckissä, jotta miksaaja saa käsityksen, kuinka bändi soi.
Ainoa asia, mikä oikeasti Wet Legin Moisturizerin tapauksessa pännii, on lipukkeen käsittämätön toteutus. Pikkiriikkiset keltaiset fontit kun eivät vain harmaasta pohjasta erotu. Jos tarkoitus on tuoda esiin ne krediitit, ja lyriikat, joita tuohon painettu on.
Järjestäjille vinkki, vaikka sitten sinne Huvilaan. Tässä on bändi, joka kannattaa buukata nyt.
Pakko laittaa tähän loppuun pieni lainaus Don´t Speak-kappaleen lyriikoista vielä. ”Cause you´re the rock to my roll.” Niin se on!
Wet Leg: "Moisturizer" (Domino, 2025)
