Modernin fingerstylen tunnetuin edustaja Andy McKee konsertoi lokakuussa 2015 Helsingin Savoy-teatterissa, Petteri Sariolan mainiosti lämppäämänä. Kappaleillaan hurjan YouTube -suosion saavuttanut amerikkalaiskitaristi kertoi Riffille sovittamisesta, kitaroista ja soittotyylinsä muovautumisesta.
Konsertissa McKee kunnioitti myös kahta suurta esikuvaansa soittamalla Don Rossin Tight Trite Night´in ja Michael Hedgesin Aerial Boundariesin. Kun haastattelin ensinmainittua muutama vuosi sitten (Riffiin 7/2012), hän mainitsi, että Andy McKee on yksi harvoista todella originaaleista soittajista, joita hän oli saamiltaan demoilta kuullut. Tästä innostuneena hän suosittelikin McKee’tä Candy Rat -levymerkille 2000-luvun puolivälissä.
Oma käsiala syntyi korvakuulolta
Topekasta, Kansasista kotoisin oleva McKee voitti aloitti soittamisen varhaisteini-iässä sähkökitaralla, ja kiinnostuksen kohteena olivat metalli ja hardrock. Hän kehittyi nopeasti ja alkoi jo 16-vuotiaana opettaa paikallisessa musiikkiliikkeessä. Samaan aikaan Preston Reedin kitaraklinikka herätti McKeessä kiinnostuksen akustisen kitaran soittamiseen tavalla, johon kuuluivat täpätyt otelauta- ja huiluäänet sekä perkussiiviset kansilyönnit. Andy alkoi opetella esikuviensa (Reedin, Rossin ja Hedgesin ohella Billy McLaughlin), kappaleita ja tekniikkaa. Koska tuolloin ei ollut vielä saatavilla nykyisenkaltaista video- ja tabulaturimateriaalien paljoutta, hän päätyi tulkitsemaan kappaleita usein omalla tyylillään.
Onko tämä se menetelmä, jota suosittelet muillekin?
– Kyllä. Minulla oli usein tapana opetella juttuja korvakuulolta. Kun edessä ei ole nuotinnettua versiota sitä yleensä käyttää jo aiemmin oppimiaan tekniikoita, jotta uuden biisin pystyy soittamaan. Tämä todellakin auttoi minua oman soundin ja soittotavan löytämisessä, Andy toteaa Savoyn takahuoneessa ennen konserttia.
– Luulen, että ihan kaikki kitaristit, myös kaikkein tunnetuimmat, ovat ottaneet vaikutteita esikuviltaan ja sitten luoneet niistä oman soundinsa. Nykyään on tietysti paljon videoita, joista asiat on helppo opetella, mutta rohkaisen kyllä korvakuulolta oppimiseen muutamastakin syystä. Paitsi että silloin yleensä tulkitsee asioita omalla tavallaan, niin myös ihan jo siksi, että korva kehittyy ja soivasta musiikista alkaa saada paremmin selkoa, hän jatkaa.
Kaikkea ei voi soittaa
Olet tehnyt muutaman tunnetun instrumentaaliversion tunnetuista kappaleista (esimerkiksi Toton Africa ja Tears For Fearsin Everybody Wants To Rule The World). Mitkä asiat haluat säilyttää alkuperäisestä versiosta, kun teet siitä sovitusta yhdelle kitaralle?
– Koska soitan ainakin toistaiseksi vain instrumentaali-kitaramusiikkia, haluan ennenkaikkea säilyttää laulumelodian. Sen pitää tulla sovituksessa esiin mahdollisimman selkeästi. Tietenkin mukaan pitää saada myös sointuharmonia ja ehkä tietyt rytmiset elementit. Esimerkiksi Africassa rumpukomppi aloittaa kappaleeen, joten halusin sen mukaan. Tietysti jossain vaiheessa tulee harkita, mitä jättää pois, jotta tärkeimmät asiat saa soitettua yhtä aikaa. Niinpä jätän African säkeistössä rummuttamisen kokonaan pois, koska se rytmi tulee myös bassolinjassa. Siten saan soitettua ylärekisteristä laulumelodian.
Andyn mukaan sovituksesta ei kannata tehdä liian ahdasta:
– Joskus me sormipikkaajat yritämme saada kaiken mahtumaan sovitukseen heti yhdellä kertaa. Silloin sovituksesta voi tulla liian ahdas ja epäselvä. Tärkeintä on mielestäni soittaa ne tärkeimmät elementit ja kiinnittää huomiota kappaleen dynamiikkaan. Esimerkiksi juuri Africassa alan säkeistössä soittaa hiljempaa, ja sitten choruksissa lujempaa ja perkussiivisemmin.
Vaikuttavatko alkuperäiskappaleen melodia ja bassolinja siihen millä virityksellä alat sovitusta tekemään?
– Yleensä lähden liikkeelle kappaleen sävellajista, ja sitten mietin mikä viritys siihen sopisi. Jos siis melodia menee C-duurissa, lähden jostain c-virityksestä liikkeelle. Jos tulee ongelmia, niin viritykseen voi tehdä muutoksia. Niin kävi esimerkiksi sen Tears For Fearsin laulun kanssa. Sen melodia menee D-duurista, joten aloitin sovittamisen avoimella D-virityksellä. Kitarasoolon kohdalla huomasin, että jos virityksessä olisi b-sävel, saisin sen helpommin haltuun. Niinpä päädyin D6-viritykseen (avoimen D-virityksen kakkoskieli nostettu kokosävelaskeleella), ja sovitin kaiken aiemman sen mukaisesti, Andy naurahtaa.
Entä ohjaavatko viritykset omaa säveltämistäsi?
– Toisinaan alan soittelemaan uudella virityksellä ja saan sitä kautta uusia aihioita. Carl Sagan kirjoitti kirjassaan Pale Blue Dot, että meissä kaikissa elää jollain tapaa tutkimusmatkailijan henki. Käytän tuota lainausta usein kuvatessani suhdettani kitaraan: viritän sen erilaisiin virityksiin, jolloin niitä täytyy tutkiskella ja opiskella. Ja yht´äkkiä minulla onkin käytössäni aivan uudenlaisia sointukäännöksiä ja melodia-aiheita, jotka eivät olisi standardivirityksellä mahdollisia.
Erikoisviritysten käyttö ei kuitenkaan automaattisesti johda onnelaan.
– En nyt sitten tiedä johtuuko tämä vanhenemisesta, mutta joskus erikoisvirityksiin ja varsinkin avointen kielten soundiin voi jäädä myös jumiin. Joten yritän ottaa sen huomioon. Jos esimerkiksi soitan DADGAD-virityksessä yritän välttää matalan d-urkupisteen liiallista käyttöä.
Perkussiivisuus myös rajoittaa
Andy soittaa matalinta kieltä peukalollaan usein varsin perkussiivisesti. Tämän vuoksi hänen kitaroidensa kieltenkorkeus on hieman tavallista korkeampi. Mitä tulee otelauta- ja kansilyönteihin, niiden osuus ei ole hänen soitossaan kovin suuri, vaikka muutaman tunnetun esimerkin perusteella näin voisi ajatella.
– En ole soittanut perkussiivisia kappaleita kovin paljon. Jos soittaa koko ajan perkussiivista liikettä otelautaan ja kitaran koppaan, on hyvin vaikeaa soittaa melodisia aiheita. Silloin kun olen näin soittanut, olen kuitenkin yrittänyt saada melodista ainesta mukaan: esimerkiksi kappaleessa Hunters Moon soitan melodiaa huiluäänillä ja Drifting-biisissä täppäämällä.
Toistaiseksi uusimmalla pitkäsoitollasi Joyland sinulla oli mielessä levyn biisejä yhdistävä teema, huvipuisto. Oliko se syy siihen, että otit mukaan myös muita instrumentteja?
– Ei oikeastaan. Halusin vain kokeilla vähän muutakin kuin vain fingerstyle-kitaransoittoa. Vaikka kyseessä onkin pääinstrumenttini ja minun soittotapani, en halua lokeroida itseäni vain siihen. Mythmaker-EP:lläkin soitin pianoa ja sähkökitaraa. Jos se tuntuu luovalta, toteutan sen, Andy toteaa.
•••
Kamat ja kitarat
Haastattelun aikaan Andy McKee soitti kanadalaisen soitinrakentajan Michael Greenfieldin kitaroita. Hänen ”normaali” kitaransa on erikoisvirityksiä ja perkussiivista soittoa varten suunniteltu G4-malli. Kitarassa on myös viuhkanauhoitus (fanned frets).
– Sen suurin etu liittyy vireisyyteen. Pianon tapaan viuhkanauhoituksessa on bassokielillä tavallista pidempi soiva pituus ja yläkielillä se on vastaavasti lyhyempi. Siten kitara soi yhtä hyvin vireessä otelaudan alapäästä kuin 9. nauhavälin yläpuoleltakin. Toki se hieman auttaa myös matalilla virityksillä soittaessa, kun lasken kutoskieltä d:n ja jopa c:n saakka. Sen sijaan soittotuntuman viuhkanauhoitus ei juurikaan vaikuta.
Helsingin keikalla mukana oli myös harppukitara.
– Se on ihan kokonaan eri instrumentti ja olen soittanut sitä jo 12 vuotta. Soittotekniikoita on erilaisia, joko soitat vasemmalla kädellä tavallista kaulaa ja harppukieliä oikealla tai sitten vain välillä näppäilet niitä peukalolla. Haluan soittaa harppukitaraa aina kun mahdollista, mutta usein sen ottaminen keikoille ei vain ole käytännöllistä. Minullahan on aina mukana tavallinen ja baritonikitara sekä matkalaukku.
– Yleensä soitan Greenfieldin harppukitaraa, mutta se on ainoa laatuaan ja hajonnutkin matkoilla pari kertaa. Joten tällä kertaa mukanani on Dyerin valmistama malli, joka on pienempi kooltaan kuin Greenfield ja siten sen kanssa on helpompi kulkea.
Koska monen kitaran kanssa kulkeminen on jo sinänsä työlästä, muu laiteosasto on syytä pitää minimissä. Niinpä Andyn varsin luomulta kuulostava live-soundi syntyy vain kitaran ja kaksikanavaisen D-Tar Solstice DI-etuasteen avulla.
– Minulla on niitä kaksi. Toiseen menevät tavallinen akustinen ja baritoni, ja toisen menevät harppukitaran molemmat lähdöt. D-Tar on mukava etuaste, sillä sen kautta kitaran ääni pysyy luonnollisena ja sitä voi tarvittaessa vähän muokata ekvalisaattorilla.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2016. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
