Guthrie Govan – mies monen hatun alla

Kitaran monitaituri Guthrie Govan liikkuu sujuvasti musiikin tyylilajien kirjossa, eikä soittotekniikoiden vaihtaminenkaan tuota hänelle vaivaa. Guthrien filosofioina soittamisessa ovatkin rentous, keskittyminen ja mielikuvien muuntaminen musiikiksi kitaran kautta.

Govan saapuu haastatteluun hiukan myöhästyneenä – hän oli nukahtanut päivätorkuille odotellessaan illan esiintymistä Helsingin Cirkuksessa Steven Wilsonin bändin riveissä. Tämä ei kuitenkaan lyhennä haastattelun pituutta, ja Govanilla tuntuu olevan nopea valmius kaikkiin kysymyksiin.

Eikä hän kertomansa mukaan tarvitse mitään sormien lämmittelyrupeamaa tai rauhaisaa keskittymistä ennen keikan alkua.
– Minusta on hienoa kävellä lavalle ilman valmisteluja, tavata mukava kitarani siellä ja käydä töihin, mies selittää kahvikupin takaa, jo valmiina illan esiintymiseen.

Kiertue Stevenin kanssa on jatkunut jo aika pitkään ja soitettava materiaali tuntuu keskittyvän hänen uusimman albuminsa The Raven That Refused to Sing ympärille.
– Olemme soittaneet kaikkia levyn biisejä, mutta nyttemmin muutama kappale on pudonnut pois ja mukaan on noussut pari uutta ja vielä levyttämätöntä Stevenin biisiä. Kappaleet soitetaan melko tarkasti sellaisina kuin ne levytettiin, mutta on lieviä erojakin: soolo-osuuksissa on vaihtelua ja sovituksia voidaan muuttaa hiukan sen mukaan, miten yleisö on mukana. Saadaan vähän jazzin vapauden tuntua.

Wilsonin musiikkia on luokiteltu progeksi, mikä saattaisi antaa mahdollisuuksia venyttää biisejä tilanteen mukaan.
– En ihan tiedä, miten progeväki suhtautuu tähän musiikkiin, Govan pohtii.
– Hehän pitävät pitkistä ja monimutkaisista jättikappaleista, ja niitä meillä kyllä on: keikka kestää yli kaksi tuntia ja biisejä on reilun tusinan verran. Mutta silti jotkut tulevat keikan jälkeen kysymään ”miksi muutit sooloa, miksi joku jakso menikin eri lailla kuin levyllä”. Minulla ei ole mitään velvoitetta Steveniltä soittaa samalla tavoin illasta toiseen ja saan keksiä joka kerta soolon täysin uusiksi. Levylläkin sooloni olivat improvisoituja, joten samassa hengessä voin toimia keikallakin. Tietenkin biiseissä on mukana paljon sävellettyjä kitaraosuuksia ja ne täytyy toistaa sellaisenaan. Useimmilla keikoillani pienemmän kokoonpanon kanssa kitarani on pinnassa koko ajan, mutta tämän kiertueen setissä on jaksoja, jolloin en soita mitään. Sekin voi olla tehokeino.

Miten toimittiin levytysvaiheessa, antoiko Steven suuntaviivoja, mitä sinun tulisi soittaa?
– Totta kai. Steven kuulee kaiken päässään valmiina. Hän ei tunne musiikin teoriaa niin, että osaisi pukea ajatukset musiikkitermeiksi, vaan hän hakee oman tapansa kommunikoida. Kun biisi äänitetään, se jäätyy muotoonsa ikuisiksi ajoiksi. Siksi on hyvä, että uusia biisejä soitetaan ensin keikalla, jotta muoto ja tempo löydetään.

Govanin vahvistimen päällä capo, Ebow ja slideputki odottavat keikan alkua.

 

 
Kerropa tarkemmin parista albumiraidasta ja osuuksistasi niissä.

– Drive Home on mukava tapaus. Stevenille toimitettiin kitara pahvilaatikossa studiolle ja hän antoi sen minulle kokeiluun. Valmistaja oli melko tuntematon Larose ja se oli kopio Jazz-maste-rista varustettuna Sustainiacilla. Viiden minuutin päästä äänitimme biisin livenä koko bändin kanssa ja soolon lopussa yritin vielä pähkäillä, miten Sustainiac toimii, sehän on kuin sisäänrakennettu Ebow. Levylle tuli ensimmäinen tai toinen otto, ja kitaran käyttäytyminen oli yllätys minullekin. Mietin, miten sen voi toistaa tavallisella kitaralla keikalla ja lopulta päädyin seisomaan vahvistimen vieressä Fender Jazzmaster Selectin kanssa ja annan feedbackin hoitaa homman. Lisäksi keikalla mukana on kahdeksan tahdin mittainen ja pitkään säveleen päättyvä slideosuus Ebown kanssa, minkä jälkeen minun pitää salamannopeasti vaihtaa normaaliin soittotapaan plektralla ja eri soundilla. Oli siinä harjoittelemista.
(Biisin video löytyy katsottavaksi netistä ja tuo pitkä soolo alkaa viiden minuutin jälkeen.)

Entäpä levyn nimikappale?

– Se on Stevenin kokonaan suunnittelema. Jo biisin demo oli niin hyvä, että muut halusivat julkaista sen sellaisenaan, mutta Steven toivoi koko bändin mukaan. Minulta hän toivoi kitarasoundia, joka kuulostaisi yksinäiseltä ruotsalaiselta metsään eksyneenä. Aika surrealistista, mutta näin hän viestii ideat. Arvasin, että hän haluaa paljon kaikua, ehkäpä kaulamikin soundia ja sävelet soimaan yksinkertaisina ilman isoa rockvibraattoa. Taisinpa onnistua, Govan toteaa tyytyväisenä.

Soundisuunnitelmia

Pedaalilautasi sisältö on esitelty tarkoin muutamassa youtuben videossa, joten ei mennä yksityiskohtiin. Silti voisit kertoa, kuinka käytät näitä laitteita.
– Tavallisesti tyydyn aika yksinkertaiseen varustukseen, vain muutamia pedaaleja. Vahvistimeni [50-wattiseksi modattu Victory Howler] on aina säädetty täysille, joten huutava pääte-astesärö on siellä odottamassa. Volyymipedaalilla annostelen signaalia, joten jatkuvasti ei mennä säröllä. Keikan aikana olen melkein koko ajan kiinni volyymipedaalissa.

 

 

– Tämä bändi on kuitenkin äänellisesti tiiviimpi, meillä on saksofoni, koskettimet ja toinen kitara. Yhdessä kohdassa jopa kaksi bassoa yhtä aikaa. Bändimme dynaaminen vaihtelu on laajempaa kuin tavallisessa rockissa. Niinpä minun kitarani on jatkuvasti oltava sopivalla volyymitasolla ja hommaan ryhtyessäni tajusin, että minun on uudistettava koko varustukseni.
Siksi pedaalilautani on paljon suurempi kuin aikaisemmin ja koko homman ytimenä on The GigRigin Midi 14 -kytkinsysteemi, johon on ohjelmoitu paljon erilaisia looppeja. Sen avulla voin kytkeä pedaalit päälle yksitellen tai ryhminä, ja lähettää vahvistimelle kanavanvaihdon. Volyymikin pysyy hallittuna tilanteesta toiseen. Paljon enemmän rakettitiedettä kuin tavallisessa elämässäni. Tämä pedaalijärjestely ei toimisi minkään muun bändini kanssa, mutta nyt saan irti juuri haluamani, jotta voin soittaa Stevenin kappaleita, mies analysoi keikkakattaustaan.

– Nykytrendinä tuntuu olevan ohjelmoida kaikki soundit pedaaleihin. Siinä unohdetaan helposti, että paljon saa aikaan jo mikkivalitsimella tai volyymisäätimellä. Osa huvista jää kokematta, koska pienillä seikoilla voi vaikuttaa hienosäätöön jännittävällä tavalla. Kokeilu ei kuitenkaan maksa mitään ja olen huomannut eroa siinäkin, asetetaanko kokonaisvolyymi pedaalilla vai kitaran säätimellä.

Jokin aika sitten rupesit käyttämään Charvelin kitaroita Suhrin sijasta. Muuttuiko soittamisen tuntuma uudelle merkille siirtymisen myötä?
– Suurin osa säilyi samana, vaikka minulla oli mahdollisuus palata alkupisteeseen ja suunnitella kaikki toiveideni mukaan. Vuosien ajan olen pohtinut mieleisiäni puiden yhdistelmiä ja millaisista nauhoista ja mikeistä pidän. Suurin ero Charvelissa ovat grafiittiset vahvikkeet koko kaulan mitalta, ja nyt kaula tuntuu stabiilimmalta ja tasalaatuisemmalta kaikista kohdista. Mikit on käämitty Fenderin Custom Shopissa tilaustyönä ja ne toimivat hienosti. Pidän kitarasta, eikä minun tarvitse teeskennellä sitä kehuessani.

Juuri huolletut Charvel, Fender ja Vigier tartuntavalmiina.

 

Sinulla on tapana venyttää kieliä rankasti, joskus jopa neljä puolisävelaskelta – ja tarkasti. Pysyykö Charvel hyvin vireessä?

– Pysyy. Tallassa on lukitus, mutta ei satulan päässä. Virittimet ovat lukitsevia, joten kitkaa on vain satulassa, jonka pitää olla tarkasti leikattu. Lisäksi käytän voiteluun Nut Saucea ja uudet kielet kannattaa venyttää kaikilta osiltaan pariin otteeseen. Rotosoundin kielet toimivat hyvin ja niiden soundikin on hyvä.

Sopimus Charvelin kanssa tietysti velvoittaa, mutta onko sinulla kokoelmissasi tai käytössä muitakin merkkejä?
– En ole innokas keräilijä, mutta on minulla pari vanhaa Gibsonia. 80-luvulta peräisin olevaa Tokain Stratoa olen käyttänyt ja se on todella hyvä. Keikan lopussa tarvitsen nauhatonta kitaraa, eikä Charvel niitä tee, joten silloin otan Vigierin Surfreterin metallisella otelaudalla.
Pienemmälläkin bändillä ja rivimiehenä

Tilanne taitaa olla ihan erilainen toisen bändisi, The Aristocratsin kanssa.
– Täysin erilainen. Silloin meillä ei ole laulajaa ja yleisökin pienempi, joten kalliin lentorahdin vuoksi kierrän vain pienen pedaalilaudan ja yhden kitaran kanssa. Lauta vie puolet matkalaukustani ja toiseen puoliskoon tulee hammasharja ja vähän vaatteita, elämisen minimivarustus, Govan kommentoi rutiinia pienemmillä kiertueilla.

Netissä on pitkähkö tallenne Aristocratsin keikalta Montrealissa. Teillä tuntuu oleva hyvä meininki?
– Muistan hyvin tuon keikan ja se onnistui tosi hienosti. Siitä on hyvä aloittaa meihin tutustuminen. Tämä on tärkeä bändi minulle. Ja koko homma lähti melko sattumalta käyntiin, koska Bryan [Beller, basisti] ja Marco [Minnemann, rumpali] oli buukattu puolen tunnin keikalle NAMMiin, mutta heidän kitaristinsa joutui perumaan viime tingassa. Joku suositteli minua Facebookissa pikatuuraajaksi ja kun tuo puolituntinen meni villisti, oli lavalta pois kävellessä pakko päättää, että homman on jatkuttava. Kaikilla oli samanlainen asenne musiikin tekemiseen, ja kemian onkin toimittava, jos halutaan eri tahoilta tulevien hyvien soittajien luovan jotain hienoa yhdessä.

Teillä on nyt kaksi albumillista omaa materiaalia, joten voitte vetäistä keikan niiden pohjalta, mutta silti vapauksia riittää biisien muokkaamiseen tilanteen mukaan.
– Ilman muuta. Tarkoituksena on, että joka biisissä on mukana oikea sävelletty kappale, jottei yleisö luule meidän vain jammailevan koko illan. Mutta kun jammailu todella alkaa, se on silkkaa hulluutta. Jokainen pistää menemään kuin henki siitä riippuisi. Varsinkin Marco on ihan kaheli – sanan hyvässä merkityksessä – hän pitää jekuista, on arvaamaton ja yllättää takuulla, jos biisit tuntuvat menevän illasta toiseen samalla tavoin.

Aika yllättävää on sinunkin soittosi, sinullahan on tapana sekoitella tyylejä ja pystyt jäljittelemään tunnettujen soittajien tekemisiä, mutta omilla sävelvalinnoillasi.
– Monien tyylien käyttäminen on minulle luonnollinen juttu ja ihmettelenkin, miksi muutkin eivät sitä harrasta. Minusta tyyleissä kyse ei ole uuden kielen oppimisesta, vaan ikäänkuin saman kielen eri murteiden omaksumisesta. Bluesin, jazzin ja kantrin aineksissa on paljon yhteistä ja kaikkia ei tarvitse opetella erikseen, vaan on löydettävä erot niiden välillä.

– Olen tehnyt sessiota studiossa ja silloin pyydetään soittamaan kuin Nile Rodgers, Mark Knopfler, vähän Hendrixin otetta… Täytyy olla konstit sopeutua tuollaisiin pyyntöihin. Nykyään minun on helppo hoidella vierailupyynnöt omassa kodissani, lähettävät vain dropboxiini raidat tietoineen ja kohta tuikkaan soololla täydennetyn paketin takaisin. Rahatkin tulevat elektronisesti, joten useinkaan en edes tapaa artisteja, joiden levyllä soitan.

Sinullahan on sessiotyöstä lievä kytkös Suomeenkin, soitit ahvenanmaalaisen Lion Musicin julkaisemalla Docker’s Guildin albumilla The Mystic Technocracy.
– Sepä olikin hyvä levy ja minusta tuntuu, ettei sitä ole huomattu ansioidensa mukaan. Todella vakavalla oteella tehtyä musiikkia. Jos minulle lähetetään täydennettäväksi kiinnostavaa musiikkia, panostan täysillä osuuteeni, enkä halua aina edustaa itseäni, vaan haen kappaleeseen sopivaa lähestymistä.

Kovin usein sinua ei kuitenkaan taida kuulla metallimusiikin parissa?
– Yllättävää kyllä, vähän aikaa sitten tein vierailijana soolon Peripheryn albumille ja sehän on hyvin rankkaa metallia. Vaativat minua mukaan, vaikka aluksi ihmettelin syytä. Kiinnostava kokemus, koska vierastan yleensä metallimusiikin soundimaailmaa. Kitara on usein liian kompressoitua, sen dynamiikka puuttuu, basistia ei kuulu ja hiljaisia hetkiäkään ei juuri ole. Mutta: silti on hienoa, että Meshuggah on olemassa, heidän touhunsa on kiinnostavaa.

Opettajan hattu

Sinulla oli soittoklinikka täällä Helsingissä. Miten homma sujui ja millaista asioista klinikoillasi puhut?
– Ainakin soittoni meni kehnosti, tuli paljon sellaisia säveliä, jotka toivoisin toisiksi. Mutta minulla on tapana välittää liiankin paljon tällaisista asioista, Govan muistelee edellisiltaa.

– Onneksi kuitenkin kävijät olivat tyytyväisiä ja oikeasti kysyivät asioista hyvällä englannilla ja tuntuivat ymmärtävän kaiken kertomani.

– Internetin ihmeitä on se, että minut tunnetaan valmiiksi paikoissa, joissa en ole käynyt. Klinikkani ovat yhdistelmä muutaman kappaleen minikeikasta ja opetuksesta, ja pyrin kertomaan soittamisen filosofiastani ja tavoista, joilla olen itse oppinut asioita. Korostan kuuntelemisen tärkeyttä ja hyvän musiikkikorvan harjoittamista sekä sisäisen maailman löytämistä. Musiikki on melodioita sisälläsi ja kitara on väline tuoda ne kuultaviksi. Ja kaikenlaista muuta hippi-höpinää. Tapanani on lisäksi pistää yleisökin töihin kertomaan minulle tavoitteistaan ja soittamistaan musiikkityyleistä.

– Olen itseoppinut musiikin tietämyksessäni, mutta minua aikoinaan vaivasi se, etten tuntenut teorian saloja, joten menin kirjastoon ja imin kirjoista tietoa skaaloista ja sävellajeista sekä opin musiikin kieltä ja termejä. Samalla huomasin, miten tälle tiedolle löytyy heti vastine käytännössä: jos puhutaan miksolyydisestä moodista, sehän on The Beatlesin Norwegian Wood. Teorian tuntemisesta ei ole haittaa, eikä se vahingoita soittamista. Minua huolestuttaa, miten nuoret soittajat käyttävät paljon aikaa skaaloihin ja arpeggioihin, mutta he eivät osaa improvisoida eivätkä saa ulos sitä, mitä he todella haluaisivat soittaa.

Koska lehtemme lukijoista ei monikaan klinikallesi päässyt, millaisia neuvoja antaisit haastattelun lopuksi heille?
– Minulla ei juurikaan ole ollut harjoittelurutiineja, olen täysin vastakohta vaikkapa Steve Morselle, jonka harjoittelu on hyvin täsmällistä. Jo lapsena harjoittelu tuntui minusta työltä, ja halusin kaikkea kivaa, joten soitin ja tein kappaleita. Niinpä neuvoni on: olemme kaikki erilaisia soittamisessa ja erilaisia konsteja tarvitaan taidon saavuttamiseksi. Ja tekniikan harjoittelua ei pidä kohdistaa pelkkään nopeuteen, vaan helppouteen, että olo ja tekeminen tuntuvat rennolta. Jännittäminen ja huono asento haittaavat soittamista.

Tämä Timo Koskisen toimittama ja kuvittama artikkeli on ilmestynyt alunperin Riffin printtinumerossa 1/2014. Erittäin ajankohtaiseksi jutun uusintajulkaisun netissä tekee Guthrie Govanin vierailu Suomessa, kun miehen oma yhtye The Aristocrats heittää tammikuussa kolme keikkaa ja yhden klinikan, jotka järjestetään Espoon Sellosalissa sekä Äänekosken Painotalossa.

Vastaavan tyyppisiä haastatteluita musiikin tekemisen eri puolista julkaistaan jokaisessa Riffissä.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

29.12.2015
|
Timo Koskinen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy