Matt Schofield – uusia mausteita brittibluesiin

Suomessa suhteellisen tuntematon Matt Schofield on noussut askel askeleelta englantilaiseen blues-eliittiin. Tämä haastattelu julkaistiin alunperin Riffin printtinumerossa 1/2014, hieman ”As Far As I Can See” -levyn ilmestymisen jälkeen.

Kyseinen albumi on kova työnäyte Schofieldin taidoista ja se tuo esiin monipuolisen kitaristin, jonka musiikista löytyy sävyjä aina Hammond-soundista New Orleansiin.
Tavoitin Matt Schofieldin joulukuussa puhelimitse Kanadasta. Toronto on kuulemma ollut kotikaupunki jo viimeiset kymmenen vuotta, vaikka hän brittiläisenä ja samalla maail-mankansalaisena itseään pitääkin.

Vuonna 1977 Manchesterissä syntynyt Schofield ei ole muusikkona mikään untuvikko, mutta ikääntyvien blueskitaristien maailmassa häntä voidaan kyllä pitää nuorena. Ammattiuransa ensimmäiset vuodet hän toimi kitaristina englantilaisten blues-hahmojen Lee Sankeyn ja Dana Gillespien yhtyeissä, kunnes perusti oman trion, joka aloitti julkaisemalla kaksi live-albumia vuosina 2004 ja -05.

Lähtökohtaisesti bluessoittaja

Vaikka Schofieldin mukavuusalue on selvästi blues, muutamassa kappaleessa tulevat esille myös jazz-vivahteet. Esimerkkinä ”The Day You Left”, jonka teemassa Schofield soittaa rinnakkaisia kvinttejä Miles Davis -hengessä.
– Kyllä noita jazz-vaikutteita siellä on, mutta en ole ole juurikaan vetänyt rajoja musiikkityylien välille. Kuuntelen jazzia, mutta myös funkia ja soulia, kaikkea jossa on fiilistä. Oscar Peterson on pyörinyt levysoittimessa yhtä paljon kuin B.B. King, ja tottakai se tulee myös jollain tavalla soitossa esiin. Ehdottomasti olen kuitenkin lähtökohtaisesti blueskitaristi, enkä todellakaan pärjäisi jazz-keikalla, jossa pitäisi soittaa standardeja, Matt tarkentaa.

Vaikka brittibluesilla on kunniakas perinne, niin Schofieldin vaikuttajat nuorena olivat etupäässä amerikkalaisia soittajia.
– Kuuntelin B.B. Kingiä jo ennen kuin soitin kitaraa. Seuraava tärkeä hetki oli se kun Kaliforniassa asunut isäni näytti videon, jossa B.B. King, Stevie Ray Vaughan ja Albert Collins jammailivat. Erityisesti minuun vaikutti se, miten he soittivat yhdessä. Toki myös Eric Clapton tuli kuvioihin jossain vaiheessa. Myöhemmin Robben Fordin kuuleminen oli merkittävä hetki, sillä hänen soitossaan oli noita ”ylimääräisiä” nuotteja. Siitä jatkoin sitten jazz-saksofonistien ja -pianistien maailmaan. Nykyään kuuntelen mitä vaan!, hän kertoo.

Hammondia ja New Orleansia

Yksi Schofieldin bändisoundin persoonallinen piirre on se, että hän on jo pitkään soittanut keikkansa Hammond-triolla. Ja sehän on nimenomaan yksi perinteinen jazz-kokoonpano?
– Kyllähän se ehkä leimallisimmin jazziin yhdistetään, mutta me emme ole koskaan soittaneet perinteistä urkutrio-ohjelmistoa, vaan lähinnä modernia bluesia. Pidän siitä isommasta soundista, jonka tuolla kokoonpanolla saa aikaan. Perinteisen kitara-basso-rummut-trion ystävä en ole oikein koskaan ollut. Pidän siitä, että kokoonpanossa on myös toinen solisti, jota voin kompata rytmikitaralla, Matt perustelee ratkaisuaan.

Uudella levyllä rytmiryhmänä kuullaan kuitenkin tavallisempaakin vaihtoehtoa.
– Tällä kertaa on mukana myös tavallinen basso useissa kappaleissa. Se mahdollisti myös pianon käytön. Nykyään soitammekin osan keikoista edelleen urkutriona, ja osan taas kvartettina kuten levylläkin. Osin kysymys on toki myös taloudesta, triohan kulkee helposti.

Minkälaiseksi kuvaisit eroa siinä, että urkuri soittaa bassot verrattuna tavallisen bassoon?
– No onhan tavallinen basso toki hieman tukevampi ja tiukempi. Hammondin bassopuoli tapaa olla avoimemmpi ja väljempi. Pidän molemmista.

Musiikissasi on mukavasti myös New Orleans-vaikutteita; esimerkiksi uudella levyllä soitatte Neville Brothersin ”Yellow Moon”-klassikon.
– Yksi ensimmäisistä ostamistani CD-levyistä oli juuri Neville Brothersien ”Yellow Moon”. Heidän ohellaan esimerkiksi Dr. John on ollut minulle tärkeä muusikko. Tuon kappaleen levyttäminen arvelutti aluksi, koska Aaron Neville on niin ainutlaatuinen laulaja. Sitten löysin keinon esittää kappaleen hieman enemmän kitara edellä, sillä olen nimenomaan kitaristi, joka laulaa enkä toisinpäin. Rumpalimme Jordan lauloi kappaleeseen hienot Sly Stone/Stevie Wonder-henkiset stemmat.

Fender-maailma luontevin

Levytyksissään Matt Schofield käyttää hyvin pitkälti samaa kalustoa kuin keikoillaankin. Toki pari vanhaa keikkaratsuaan, vuoden 1961 Fender Stratocasterin sekä ’64 Fender Super Reverb-vahvistimen hän on siirtänyt nykyään pelkästään studiokäyttöön.
– Tuon vanhan ’61 Stratocasterin ohella käytin kolmea Strato-tyylistä SVL-kitaraa, jotka ovat Simon Law’n rakentamia; lisäksi hän on tehnyt minulle myös Tele-tyyppisen instrumentin. Simon on paitsi kitarateknikkoni, myös äänimieheni ja uuden albumin kanssatuottaja.

Oletko aina käyttänyt lähinnä Fender-tyylisiä instrumentteja?
– Etupäässä kyllä, mutta pidän myös Gibson ES-335 -kitaroista. Itse asiassa omistankin yhden Tokain version aiheesta. Mutta loppujen lopuksi saan Fenderin kitaroista irti enemmän soundeja, ja minun on helpompi laittaa Stratocaster soimaan hieman Gibsonin tavoin kuin toisinpäin. Toki kiertäminenkin asettaa rajoituksia tavaran määrälle.

Schofieldin pääasiallisen keikkavahvistimen puolestaan on rakentanut yhdysvaltalainen putiikkimerkki Two-Rock.
– Levyn kitarat soitin 50-wattisen Two-Rock Matt Schofield Signaturen sekä 1964 Fender Super Reverbin kautta, eli molemmat vahvistimet olivat päällä koko ajan. Sitten vain tarpeen tullen lisäsin pedaalilla tökyä, yleensä Free Tone SOV-2 Overdrivella. Boosteina käytin myös Klon Centauria sekä Vemuram Jan Rayta. Päälle mausteeksi delay-efektiä esimerkiksi Mad Professorin Deep Blue Delaylla silloin tällöin. Siinä se kattaus oli, Matt kertoo.

Two-Rock Signature-vahvistimessasi on tasasuuntaus tehty kahdella putkella. Onko putkitasasuuntaaja mielestäsi parempi vaihtoehto kuin transistorilla toteutettu?
– En väitä, että se olisi sinänsä parempi. Mutta Two-Rockin prototyypissä tuntui yhdistyvän parhaat puolet molemmista maailmoista. Olen nimittäin usein vaihtanut vanhaan Fenderiin transistoritasasuuntaajan, jotta se olisi hieman vahvempi. Koska Two-Rockissa niitä putkia on kaksi, saan tuon putki-tasa-suuntaajan kivan kompression ja tuntuman ilman, että vahvistin jäisi jalkoihin; Two-Rock on siis sekä dynaaminen että tasainen. Noiden asioiden ero on mielestäni enemmän tuntumassa kuin soundissa.

Näin suomalaisena on ilahduttavaa huomata, että käytät myös Mad Professorin pedaaleja. Miten päädyit kokeilemaan niitä?
– Suoraan sanoen en muista, sillä en käytä delay-efektiä mitenkään runsaasti; minun kohdallani on kysymys lähinnä pienestä slap-backista tai satunnaisesta pidemmästä delaysta. Muistaakseni ostin parikymmentä delay-boksia löytääkseni oikean, mutta ne kaikki ärsyttivät minua syystä tai toisesta, oli kyse sitten liian monimutkaisista säädöistä tai siitä, että ne pilasivat kuivan soundin. Mad Professorissa on se kiva piirre, että pedaalissa on vain kolme säätönappulaa, joten hyvä soundi löytyi helposti.

– Tuon hankinnan jälkeen tutustuin Harri Koskeen ja edelleen muihinkin hänen tuotteisiinsa. Käytän Little Green Wonder- ja Sweet Honey -säröpolkimia silloin tällöin keikalla, ja Forest Green -kompressoria studiossa. Mad Professorin pedaalit ovat hienoja erityisesti siksi, että ne eivät muuta kitaran ja vahvistimen suoraa soundia, vaan nimenomaan lisäävät siihen jotain, Matt kiteyttää.

 

 

Oheinen haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2014. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

20.11.2016
|
Teksti: Timo Östman | Kuva: Sam Hare

Artikkelit / Haastattelut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy