La YnE: La Grande Illusion

Minareettihuudoista tai itämaisen torin hälystä, jostain sellaisesta alkaa matka multi-instrumentalisti La Ynen alias Matti Laineen johdattelemana. Lyhyen intron jälkeen mielikuvat alkavat rakentua kuin maanalaisen ikkunasta maisemia katsellessa – eri mittaisten tunneleiden jälkeen syöksähdetään kirkkaasti valaistuille asemille, joista jokainen huokuu omanlaistaan tunnelmaa.

Niin tiheä ja ehyt on synteettisten soundien, akustisten instrumenttien ja ihmisäänen yhteinen sointikirjo, ettei oikein saata sanoa missä yksi loppuu ja toinen alkaa.
Eräs La Grande Illusionin leimallinen piirre onkin juuri ihmisäänen poikkeuksellinen käyttötapa: lauluosuuksia – siinä mielessä kuin ne normipopissa ymmärretään – ei ole oikeastaan lainkaan, sillä silloinkin kun vokaaliosuuksista melodian hahmottaa, jäävät ne tahallisesti taustalle, säröisiksi, sumuisiksi tai muutoin jotenkin rikotulla tavalla jännitteitä luoviksi. Ihmisääntä on silti runsaasti ja se onkin aivan keskeinen tekijä tunnelman rakentamisessa. Hahmot soljuvat esiin jostain, ovat hetken ilmeikkäästi läsnä ja haipuvat jälleen jonnekin matkan jatkuessa.
Osa kielistä jää itselleni vieraaksi, mutta klangi liikkuu pääosin Pohjois-Afrikasta jonnekin kaukoidän suuntaan ja seassa vilahtelevan ranskankielen sentään tunnistan. Ja siinäpä se tuleekin – tässähän matkaillaan ristiin rastiin Pariisin metrossa, ikäänkuin koko siirtomaahistorian vaikutteita viipaloiden. 

Jos edellisestä ei käy ymmärrettävästi selville, niin muotoilenpa vielä uudestaan: Matti Laine maalaa musiikilla näkymiä, joiden tulkinta on kuulijan tehtävä. Mikä hienointa, Laine maalaa erinomaisen tyylikkäästi ja taidokkaasti, sortumatta latteuksiin ja sotkeutumatta rönsyihin.
Mukana on vierailevia muusikoita, joista erityisesti Verneri Pohjolan kuulas trumpetti nousee monessa kappaleessa loistakkaaseen johtoasemaan.
Mutta yhtä lailla moni-ilmiestä kudosta rakennetaan lyömäsoittimilla ja äänitehoistella, joista didgeridoo lienee se yleisimmin tunnettu – lopuista ei aina edes ota selvää, mistä ääni lähtee. Mutta kokonaisuus sommiteltu taiten ja pienilläkin äänilä on paikkansa ja tehtävänsä.
Hämmästyttävän hienosti nivoutuvat kokonaisuuteen myös suoraan pop- ja rock-musiikista juontuvat elementit rumpukompeista alkaen. Ehkäpä juuri ne ankkuroivatkin La Grande Illusionin niin tukevasti ja tutusti pallon läntiselle kulttuuripuoliskolle, että runsaat tehosteet ja musiikillisesti vieraammat elementit on helppo ottaa vastaan ja sulatella.

Ensivaikutelman outoudesta huolimatta Jean Renoirin elokuvasta nimen lainannut La Grande Illusion jäikin kestokuunteluun. Kappaleissa on juuri passelisti tunnistettavaa yhtenäisyyttä keskenään, mutta kokonaisuus muodostuu silti riittävän heterogeenisesta materiaalista säilyttääkseen kiinnostavuutensa. Kuuntelu audiofiili-tason kuulokkeilla avaa vielä aivan omanlaisensa kerroksen näistä äänimaisemista. Suosittelen!

La YnE: La Grande Illusion, Musea Records, 2014

Levyn promootiovideon voit katsoa tästä

02.11.2014
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy